Warhammerin sotaisa universumi on nähty vuosien varrella jos jonkinlaisen pelin aiheena. Lähdemateriaalin huomioiden on vuoropohjainen strategia yksi kyseiseen maailmaan osuvimmista peligenreistä.

Kuoleman vahtimestarit ovat tässä tapauksessa vaihteleva joukkio avaruusjalkaväkeä, joiden tehtävä hirviömäisten genestealereiden invaasion torjujina on menossa pahasti mönkään. Kaikki oleellinen tehtävään liittyvä ei sittenkään ole löytänyt tietään mosureiden korviin ja edessä on ankara selviytymistaistelu.

Warhammer 40.000: Deathwatch – Tyranid Invasion, tuo Rodeo Gamesin nimihirviö, julkaistiin alun perin Applen mobiililaitteille vajaat kaksi vuotta sitten. Vahvasti mikromaksuihin nojannut taktinen taistelupeli sopi hienosti iPadeille, mutta konsoleilla ja PC:llä tilanne on hieman toinen. Hintalappu on kohonnut ja mikromaksut heivattu mäkeen, mutta juuri muuta parin vuoden takaisesta ei sitten olekaan muuttunut.

Pohjimmiltaan kyse on yksinkertaista ja lähes äärimmilleen virtaviivaistetusta, XCOM-pelit mieleen tuovasta toimintataktiikasta, jossa sotilaat liikkuvat kartalla vuorotellen ja ampuvat tieltään kaiken mahdollisen. Tavoitteena on selkeästi ollut saada aikaan todella simppeli kokonaisuus pelattavaksi ja siinä on kieltämättä onnistuttu, hyvässä ja huonossa.

UFOihin, Jagged Allianceihin tai vaikkapa Advance Warseihin tottuneelle Deathwatch on alkumetreillään melkoinen järkytys. Kartalla pelin taktiset vaihtoehdot on nimittäin rajoitettu liikkumiseen ja ampumiseen, esiin tulevan vihollisen räiskimiseen sekä toimintapisteiden säästämiseen vastaiskuja varten.

Tilannetta ei helpota se, että tietoa jaetaan niukasti, ja välillä se on pahassa ristiriidassa sen kanssa mitä pelaaja näkee. Esimerkiksi näköesteet ovat välillä todella omituisia, kun maassa olevien piikkien yli ei voikaan ampua, vaikka mörkö huohottaa suoraan siinä takana. Osumatodennäköisyyksistäkään ei jaeta minkäänlaista dataa, ja usein sitä kaipaisi ymmärrystä siitä millä todennäköisyydellä mariini lasauttaa plasmaryöpyn genestealerin otsaan.

Täppärilaitteille suunniteltu käyttöliittymä ei myöskään toimi sellaisenaan konsoliympäristössä. Tarkka liikkuminen on välillä todella hankalaa, sillä padiavusteinen kursori tykkää pomppia miten sattuu. Kamerakulmaa ei saa käänneltyä mitenkään, joten jos peli päättää tehtävän alussa asettaa näkymän turhan ahtaaksi, siihen on tyytyminen koko operaation ajan. Kaikkea leimaa turhauttava tahmeus ja esimerkiksi sotapoikien aseistus ja kokemustasojen nosto on hoidettava todella kankeasti päävalikon kautta. Latausajatkin ovat yllättävän pitkät.

Niinpä varsinkin Deatwatchin alkumetrit ovat melkoisen tahmeaa puuroa lusikoitavaksi. Kaikki on tarpeettoman kankeaa, tehtävät ovat tylsän puoleisia eikä pelin sellaisenaan iOS:ltä siirretty ulkoasukaan juuri silmää helli.

Muutamien tehtävien jälkeen meno onneksi paranee hieman. Tehtäviin tulee reilusti lisää itua ja vaaran tunnetta, kun hirviöiden määrä alkaa tosissaan käydä haastavaksi. Genestealerien ja muiden vahvempien avaruusotusten ilmestyessä kuvioon tehtäviin alkaa viimein tulla Space Hulk -tyylistä paniikin tunnetta ja pakokauhua. Warhammer 40.000 -universumi on kirjoitettu peliin hyvin ja kunhan tylsästä alusta pääsee eroon, tunnelma on varsin vetoava.

Myös taktinen ulottuvuus alkaa saada hieman lisää lihaa luidensa ympärille. Pelimoottori sinänsä ei muutu miksikään, mutta kasvaessaan vahvemmiksi avaruusjalkaväestä voi rakennella toisistaan selkeästi eroavia tuliryhmiä. Näin ollen jo tehtävään mentäessä on merkitystä sillä, millaisen poppoon mukaansa kiskaisee. Avaruusnurmiporat ovat dialogiltaan mukavan sekalainen sakki erilaisia murisijoita, joiden turinaa kuuntelee tehtävän aikana mielellään. Kun oma suosikkimariini potkaisee tyhjää, niin hetken harmittaa tosissaan.

Näillä eväillä peliä voisikin siis varauksella suositella. Mikromaksumenneisyys kuitenkin leimaa edelleen pelin tärkeintä ominaisuutta eli hahmonkehitystä. Koska mikromaksuja ei tässä versiossa tunneta, kaikki saaliiksi saatu ryönä tulee satunnaisesti tehtävien jälkeen saaduista korteista sekä todella hitaasti avautuvista korttipakoista. Mitä käteen lopulta jää on siis täysin tuurista kiinni, ja lähes aina tarjolla on vain hyödyntöntä roinaa. En olisi kuvitellut varsinkaan tässä tapauksessa puolustavani mikromaksuja, mutta kortteja jaetaan niin järkyttävän nihkeästi, että sotilaiden muokkauksesta katoaa pointti saman tien.

Warhammer 40.000: Deathwatch – Tyranid Invasionilla on hetkensä, mutta on selvää, että peli toimii parhaiten alkuperäisessä elinympäristössään lyhyiden hetkien hupina. Sääli, sillä universumin henki on pelissä niin vahvasti mukana, että puutteet tuppaavat unohtumaan, ainakin siihen asti kunnes niitä taas lyödään päin näköä kohtuuttoman kokoisella lekalla.

– Tero Kerttula

 

Hyvää:

  • Mainio Warhammer-tunnelma
  • Erikoiset avaruusmariinit

Huonoa:

  • Taktisesti kevyt kuin höyhen
  • Kankea ja tahmea käyttöliittymä
  • Graafisesti vaatimaton
  • Aivan liian hitaasti ja satunnaisesti aukeavat varusteet ja mariinit