Juuri kun Total War -pelisarja alkoi näyttämään pahoja väsymisen merkkejä, iski Warhammer liian moneen kertaan kierrätettyyn reseptiin uutta verta. Waaaagh, sanoisi örkki!

Niin pätevä vuoropohjaisen strategian ja reaaliaikaisten taktisten taisteluiden yhdistelmä kuin Total War onkin, alkoi sitä vaivaamaan mammuttitauti ja liika toisto. Oireet olivat nähtävissä jo vuosia sitten, kun jokaisen uuden osan piti olla edellistä mahtipontisempi. Samalla sarjaa vaivanneille ongelmille ei tehty mitään. Jos jotain, niin avuttoman tekoälyn kompurointi vain paheni osa osalta, kun sille annettiin jatkuvasti monimutkaisempia tavoitteita.

Sarjan fanien katkeruus vain lisääntyi, kun yhä suurempi osa uusien pelien, monien mielestä jo peruspeliin kuuluvasta sisällöstä jätettiin maksullisiin lisäosiin. Yksi Total Warien outo lainalaisuus on sekin, että yleensä ensimmäinen laajempi lisäosa on peruspeliä selvästi tiiviimpi ja siksi parempi.

Faneille kuvio on varmasti tuttu. Medieval < Viking Invasion, Rome < Barbarian Invasion, Medieval II < Kingdoms, Empire < Napoleon, Shogun 2 < Fall of the Samurai, Rome II < Attila. Jatkumo on niin eheä, ettei kyse voi olla sattumasta.

Total War: Warhammer osui sopivaan aikaan. Oli vaikea keksiä mille aikakaudelle Total War voisi enää edetä ja toisaalta Rome II oli niin raju pettymys, että fanien luottamusta ei saisi palautettua muuten kuin radikaaleilla muutoksilla pelisarjan peruskonseptiin. Historiallisuus oli muuttunut vahvuudesta taakaksi.

Total War: Warhammer ei muuta strategisen ja taktisen ulottuvuuden vuorottelua, mutta sen hillitömästi överiksi vedetty fantasiamaailma vapautti Creative Assemblyn riehumaan kaikkein villeimpien ideoidenkin kanssa. Tai ei ihan kuitenkaan, sillä vaikka Warhammer rakentuu fantasiatarinoiden stereotypioiden liioitteluun, on sen maailmanjärjestys ehditty naulaamaan tiukasti paikoilleen 30 vuoden historian aikana.

Tiukasta konseptistaan huolimatta Warhammerin örkit, ihmiset, haltiat, kääpiöt, petomiehet, kaaossoturit ja vampyyrit eroavat niin rajusti toisistaan, että jo sillä tuli peliin reippaasti lisää värikkyyttä. Jokaista rotua pitää pelata aivan omalla tavallaan. Warhammerissa isossa roolissa olevat sankarit ja komentajat kehittyvine kykyineen ja varusteineen tuovat todella ison, pelisarjalle uuden roolipelimäisen mausteen.

Total War: Warhammeria on ehditty hehkuttaa vuoden ajan, mutta sen kaikkein vahvin osa on jäänyt vähälle huomiolle. Moninpelattava kampanja on ollut Total Wareissa mukana jo Shogun 2:sta lähtien, mutta vasta Warhammerin yksilöllisten rotujen ja roolipelimäisyyden myötä se pääsee todella oikeuksiinsa.

Moninpelattava kampanja on rajattu vain kahdelle pelaajalle. Kimppapelinä edetään pakotetusti liittolaisina, mikä sopii oikein mainiosti, sillä kussakin kansassa on lukuisia erillisiä ryhmittymiä tai klaaneja.

Ensimmäisessä omassa pelissämme otettiin komentoon ranskalaisia ritariarmeijoita imitoivan Bretonnian kansoista naapurukset Bordeleaux ja Carcassonne. Edellinen hallitsee meriä, jälkimmäinen on naispuolisen jumalattaren hallinnassa. Samankaltainen kulttuuri sopi hyvin liittolaisuuteen, ja vihollisuudet naapurissa olevien epäkuolleiden ja örkkien kanssa ei päässyt hiertämään keskinäisiä välejä. Molemmilla oli samankaltaiset tavoitteet, mutta silti omat erityispiirteensä.

Kun tulee reaaliaikaisen taistelun aika, osan omista joukoista voi antaa kaverin komentoon. Tämä tekee usein aika hektisiksi äityvistä matseista paljon helpommin hallittavia. Luonteva jako on esimerkiksi antaa epäsuora tuli, kuten jousimiehet sekä katapultit tai tykit kaverille ja hoitaa itse jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Toinen vaihtoehto on rakentaa kaksi itsenäistä osastoa omine tukijoukkoineen. Vieri vieressä taisteleminen on aika lailla hauskempaa kuin pitkäksi venyvän matsin vierestä seuraaminen.

Vastakkain pelatessa kaverin kanssa ei ole pakko liittoutua, mutta sekin toki on mahdollista. Taistelut hoituvat niin, että kaveri saa aina vastapuolella olevan armeijan käskyläisikseen, mikä tuo touhuun tosi hauskaa vaihtelua, kun peräjälkeen saattaa joutua ohjaamaan vaikkapa piskuisia goblineita tai petomiehiä. Jälleen pakkopulla muuttuu hupailuksi.

Total Warien ja varsinkin Warhammerin strateginen osuus on aika kevyttä kamaa, sillä yhden vuoron aikana ei kovin ihmeellisiä asioita tehdä. Ei siis hirveästi haittaa vaikka vuorot tehdään peräjälkeen, koska vuorot ja odotusajat pysyvät lyhyinä.

Jos suinkin mahdollista, niin kannattaa kokeilla Total War: Warhammerin moninpelikampanjaa. Tosin ainoastaan tutun kaverin kanssa, sillä yhtä peliä ei oikein millään saa läpi yhdellä sessiolla. Kampanjan läpi pelaaminen vaatii vähän pidempiaikaista, mahdollisesti viikkojen tai kuukausien mittaista rupeamaa. Onneksi peli toimii teknisesti pomminvarmasti ja tallennuksista jatkaminen ei ole pettänyt kertaakaan.

Kun lisäosat lakkasivat olemasta rahastusta

Warhammer on kuollut, eläköön Warhammer! Creative Assembly ilmoitti alkukeväästä, että Total War: Warhammer sai viimeisen lisäosansa ja sen kehittely on päättynyt. Jatkossa keskitytään myöhemmin tänä vuonna ilmestyneeseen Total War: Warhammer II:een.

Siksi juuri nyt on täydellinen hetki hypätä mukaan. Tuleva Warhammer II nimittäin ei ole jatko-osa perinteisessä mielessä, eli se ei korvaa vanhaa, vaan ainoastaan laajentaa sitä.

Käytännössä sekä ensimmäinen, toinen ja jo tiedossa oleva trilogian kolmas osa ovat kukin pelattavissa itsenäisesti. Samalla ne kuitenkin myös täydentävät toisiaan: trilogian osat voidaan liittää toisiinsa, jolloin saadaan yksi todella iso Warhammer-peli. Jos tähän asti Total Warien isot kampanjat ovat olleet nimeltään “Grand Campaign” niin vasta nyt sanalle tulee todella vastinetta.

Ensimmäisen Total War: Warhammerin hommaaminen on fiksua juuri nyt, koska sen kaikki lisäosat ovat saatavilla. On helpompi päättää mitkä pelin palasista sattuvat sopimaan omaan makuun. Lisureiden välillä tosin on muitakin kuin makueroja, sillä laatu on noussut loppua kohti dramaattisesti. Ohessa arviot kaikista lisäosista vanhimmasta uusimpaan.

Chaos Warriors

Yksi asia yhdistää vanhan maailman riitaisia kansoja: ne kaikki pelkäävät pohjoisesta lähestyvää, maan edestään polttavaa kaaosta. Chaos Warriors -rotupaketti tuli alun perin pelin etukäteen tilanneille ilmaiseksi, mutta se on houkutteleva lisuri maksullisenakin, koska kaaossotureilla pääsee pelaamaan täysin toisella tavalla kuin millään muulla rodulla. Kaaosveikkojen valtaisa lauma ei valtaa, ei miehitä eikä ryöstele, eikä varsinkaan harrasta kaupankäyntiä tai diplomatiaa. Kaaos tuhoaa.

Voisi kuvitella pelkän mättämisen olevan aika tylsää, mutta kun rosterissa on kaksipäisiä lohikäärmeitä ja helvetin tulta syökseviä kanuunoita, on tuhossa kummasti tenhoa. Sitä paitsi laumasielujen ei tarvitse rakennella puolustuksia, koska ei ole mitään puolustettavaa. On ainoastaan seuraava kaupunki hävitettävänä.

Sitä paitsi, mikä sen hienompaa kuin pelata kaikkien pelkääminä pahiksina!

Blood for the Blood God

Nyt mennään herkälle alueelle. Miten asiallista on pyytää reilu kaksi euroa lisurista, jonka ainoa sisältö on tuoda verta taisteluihin? Eikö sellainen pitäisi olla valintana pelin asetuksissa? Sitä paitsi mitä on Warhammer ilman verta ja suolenpätkiä? Creative Assembly perustelee toimiaan sillä, että ilman verta peli sai alemman ikäsuosituksen ja siksi myy paremmin. Eikö siinä tapauksessa verilisäri pitäisi saada ilmaiseksi, etenkin kun CA on BftBG:n jälkeen jakanut kokonaisia rotuja ilmaiseksi. Ehkä niillä on pyritty tyynnyttelemään närkästyneitä faneja.

Call of the Beastmen

Petomiehet ovat ihmisen ja sorkkaeläinten epäpyhiä ristisiitoksia, jotka sikiävät kaaoksen myötä. Rodussa on piirteitä sekä kaaossotureista että örkeistä. Ne etenevät Kaaoksen mukana, mutta niillä on myös örkkien tarve jatkuvaan taisteluun. Mitä aggressiivisempaa on meno, sitä paremmin petomiehet viihtyvät. Toisaalta liian pitkä aika ilman mättöä synnyttää purnausta ja kapinointia.

Petomiesten rosteri sekä sarvet edellä rynnäköintiin nojaavat taktiikat ovat vähän tylsänpuoleisia, mutta vastineeksi tulee varsin hyvä tarinavetoinen kampanja. Siinä petomiehet ovat rankasti alakynnessä imperiumin maiden keskellä, mistä pitäisi päästä ulos sissi-iskujen ja synkkien rituaalien voimin. Call of the Beastmen ei ole ihan ekana ostettavien lisureiden listalla, mutta ei missään mielessä huonokaan.

The Grim and the Grave

Synkänpuoleinen lisäri tuo vampyyreille ja imperiumille lisää lihaa luiden päälle. Molemmat rodut saavat yhden legendaarisen lordin ja muutaman sankarin. Volkmar the Grim on rankemman puoleinen hihhuli, joka tuo mukanaan itseään ruoskivat Flagellant-joukot ja käskyttää uskonsotureitaan leijuvalta alttarilta. Vampyyreiden Helman Ghorst Tempelhofista on vielä friikimpi tapaus, kulkien edesmenneiden veljiensä vetämillä raatovankkureilla.

Lordit tuovat mukanaan legendaarisia yksiköitä joita ei tarvitse värvätä, vaan ne saapuvat kun lordi saavuttaa riittävän tason tai suorittaa vaadittuja tehtäviä.

Grim and the Grave on sikäli mainio pakkaus, että se korostaa Warhammerin sankareiden kehitystä omine seikkailupolkuineen, varusteineen ja joukkoineen. Vampyyreilla tai imperiumilla pelaaville tämä on pakkohankinta.

The King and the Warlord

Kunkku ja sotaherra on näennäisesti samanlainen “lordipaketti” kuin Grim and the Grave. Se on saman hintainenkin, mutta lordien ja uusien yksiköiden ohella siinä tulee kaksi kokonaan uutta osapuolta. Molemmilla on sama tavoite, valloittaa Karak-vuoriston kahdeksan huippua.

Vihernahkojen Crooked Moon joutuu pärjäämään pelkillä goblineilla siihen asti kunnes vuoret on vallattu, jolloin myös örkit tulevat värvättäviksi. Angrund-klaanin kääpiöt havittelevat samaa vuoristoa ja saavat esi-isiensä henget ja jalkajouset mukaansa. Vasamia sinkoilevia aavekääpiöitä? Onko mikään enää pyhää? Angrundin ongelma on se, että mitä pidempään kahdeksan huipun valtaus kestää, sitä kalliimmaksi armeijan ylläpito tulee.

Grim and the Graven tapaan kukin faktio saa oman lordinsa ja niiden alaisiksi leegion legendaarisia yksiköitä sekä molemmille uniikit teknologiapuut. Ei paha setti alle kympillä!

Realm of the Wood Elves

Suippokorvia on ihana vihata, mutta onko niillä hauskaa pelata? Puita halaavat kynäniskat eivät kestä tönimistä, mutta ovat mestareita epäsuorassa tulessa. Kaiken lisäksi niitä tuntuu aina olevan liian vähän, joten taistelu on lähinnä nopeita iskuja heikkoihin kohtiin ja taas vetäytymistä. Toisin kuin muut jousimiehet, suippokorvat osaavat juosta ja ampua samaan aikaan. Armeija siloposkisia Legolaksia kuulostaa sietämättömältä.

Puunhalaajat eivät ole mitään maailmanvalloittajia, vaan pelin henki on pysyä poissa muiden kahakoista ja suojella ikuista tammea, samalla keräten luonnonvaroja. Diplomatia ja liittolaisuudet toimivat taistelua paremmin.

Haltiat saavat johtoonsa pari faktiota, lordeineen, sankareineen ja teknologiapuineen. Ison kampanjan rinnalle tulee oma minikampanja, mutta sitä en ole vielä ehtinyt kokeilemaan.

Mainio lisäri tämäkin, mutta ei ehkä ihan ensimmäinen valinta lähinnä siksi, että haltioilla pelaaminen on oikeasti vaikeaa ja vaatii muita enemmän mikromanagerointia.

Hieman huvittavaa on, että Total Warhammerin ilmestyessä haltiat käyttäytyivät kaikkea muuta kuin rodulleen tyypillisesti. Metsissä meditoimisen sijasta suippokorvat olivatkin ylivoimaisesti Warhammerin aggressiivisin rotu, riehuen ympäri karttaa ja herättäen kauhua kuin kaaossoturit konsanaan. Sittemmin bugi on korjattu ja nyt suippikset tyytyvät jupisemaan pöpelikössä.

Ilmaisia herkkuja

Luitte oikein, kerrankin Total Wareihin saa lisää leluja ilmaiseksi! Suurin osa on yksittäisiä lordeja, mutta ei mitään köyhiksiä, vaan oikein kiehtovia ja uniikkeja persoonia.

Karismaattinen Isabella Von Carstein toimii tehokkaana parina veljensä Vlad Von Carsteinin, vampyyreiden ehkä maineikkaimman herran kanssa.

Suuri vihreä profeetta Wurrzag tuo mukanaan paljon kaivattua huumoria örkkien muuten niin vakavaan retkueeseen. Bloody Hanz -faktiota johtava sekopäinen profeetta pyrkii aina taistelun keskipisteeseen, tehden läheiset velhot käytännössä hyödyttömiksi. Ja voi sitä, joka joutuu Wurrzagin voodoonuken kohteeksi. Hilpeä veikko!

Kolme muuta ilmaista lordia ovat vähän valjumpia tapauksia, mutta köyhän ei sovi olla nirso.

Ilmaisen kattauksen pääruoka on Bretonnia. Olemattomasta hinnasta huolimatta kyse ei ole mistään köyhistä ritareista, vaan Bretonnian faktiot kirivät likipitäen koko pelin kiehtovimmiksi. Bretonnian voima tulee aatelisten ritareiden ja rutiköyhien maaorjien ristiriidasta. Ritareiden raskas ratsuväki on paitsi komeaa katseltavaa, ne laukkaavat oikein suitsittuina syviä vakoja vihollisten rivistöihin.

Toinen puoli armeijasta on pelloilta taistelukentälle pakotettuja maajusseja. Mitä enemmän väkeä pelloilta värvää, sitä huonommin Bretonnian taloudella menee. Toisaalta ritarilliset joukot ovat lähes ilmaisia, niin kauan kun ne ovat Graalin ritarikuntaan kuuluvan lordin alaisina.

Ritarillisuuteen kuuluu myös se, että vallattuja kyliä tai kaupunkeja ei polteta eikä ryöstetä. Ei vaikka kyse olisi örkeistä tai epäkuolleista. Niiden kohdalla ritarilliseksi katsotaan kuitenkin maan tasalle hävittäminen, onhan sentään kyse ihmisten selviytymisestä. Bretonnia voi voittaa ainoastaan pysymällä tiukasti kunnian tiellä.

Bretonnia näyttää ensin niin kliseisiltä fantasiaritareilta, etteivät ne oikein houkuttele, mutta läpeensä miehinen meno, kolme täysin erilaista faktiota ja aika uniikit voittotavoitteet ja talous nostavat Bretonnian likipitäen hauskimmaksi kansaksi. Ei mitään syytä olla hankkimatta, varsinkaan kun ei maksa mitään!

– Kaj Laaksonen