Call of Duty palaa juurilleen toisen maailmansodan länsirintamalle, mutta lähinnä lopputuloksena on täysin mitäänsanomaton yksinpelikampanja sekä minimaalisesti uusia ideoita sisältävä moninpeli.

CoD: WW2 kostuu periaatteessa kolmesta täysin irrallisesta eri pelistä, jotka on pultattu yhteen saman teeman alle. Yksinpelikampanjassa pelaaja taistelee yksikkönsä kanssa Normandian rannikoilta aina Reinille saakka. Lisäksi pelissä on sekä perinteinen moninpelitila että aihepiiriin luontevasti istuva yhteistyömoninpeli jossa taistellaan natsi-zombeja vastaan.

Pelin ehdottomasti huonoin puoli on sen väsynyt ja epäinspiroitunut yksinpelikampanja. Kampanjassa pelataan Yhdysvaltain 1. jalkaväkidivisioonan sotamies1 Ronald ”Red” Danielsia, joka osallistuu taistelutoveriensa kanssa sodan merkittäviin tapahtumiin, kuten Normandian maihinnousuun, Pariisin valtaukseen sekä Ardennien taisteluun.

WW2 lainaa häpeilemättä ideansa samoista populaarikulttuurin lähteistä kuin pelisarjan ensimmäiset osat liki 15 vuotta sitten, ja sitä vaivaakin täydellinen omaperäisyyden puute ja rutiininomainen toteutus . Jos pelaaja on nähnyt joko Taistelutoverit tai Pelastaa Sotamies Ryanin, niin luvassa ei ole mitään uutta tai mullistavaa.

Samalla peli yrittää kovasti saada pelaajan välittämään muista komppanian jäsenistä, mutta kliseisyys tekee tämänkin mahdottomaksi. Kaikki kaverit ovat käveleviä karikatyyreja, joiden persoonan voi aina tiivistää kahteen sanaan: kovanaamainen kersantti, reilu luutnantti, kivenkova juutalainen, silmälasipäinen nörtti.

Kentätkin ovat valtaosin vain perinteiseen Call of Duty -muottiin tehtyjä ampumaratoja, jossa spektaakkelin posketon määrä ja täysin absurdit toimintakohtaukset ovat tärkeämpiä kuin järkevä tarinankerronta. Hyvä esimerkki tästä on, kun pelaaja suistaa panssarijunan raiteiltaan ajamalla pikkuisen jeepin poikittain junan eteen ja hyppäämällä ulos.

Sinällään pelattavuudessa ei ole mitään vikaa. Se on täysin toimivaa mutta ei käytännössä tuo mitään uutta lajityyppiinsä. Ainoa isompi muutos ja paluu aivan pelisarjan juurille on siinä, että pelaajan kestopisteet eivät enää automaattisesti palaudu hetken suojassa värjöttelemällä, vaan pelaaja joutuu käyttämään ympäristöstä kerättäviä ja kavereilta saatavia ensiapupakkauksia parantaakseen itseään. Ensiapupakkausten lisäksi kaverit voivat myös antaa pelaajalle lisää ammuksia tai kranaatteja, korostaa vihollisten sijaintia hetken aikaa, tai merkkikranaatin joka kutsuu paikalle kranaatinheitiniskun.

Myös jokaisella yksikön jäsenellä on oma apukeino jota voi aika ajoin pyytää, ja jos hahmot eivät olisi muuten niin yhdentekeviä sekä unohdettavia, tämä voisi jopa antaa heille edes hiukan muistettavuutta. Lisäksi avun pyytäminen on tulitaistelun tuoksinassa hyvin haastavaa, sillä pelaajan pitää ensin löytää oikea henkilö, ja sen jälkeen vielä olla tarpeeksi lähellä katsoakseen kaveria ja pyytääkseen jeesiä.

Yksinpelin ainoa kohokohta on tehtävä, jonka alkupuolella pääsee pelaamaan Ranskan vastarintaliikkeen jäsentä ja soluttautumaan Pariisissa sijaitsevalle natsien kasarmille ennen liittoutuneiden hyökkäystä kaupunkiin. Ammuskelun sijaan pelaaja kulkee eri tarkastuspisteiden läpi sekä valitsee peitetarinaan istuvan vaihtoehdon, jos vartijat pysäyttävät ja vaativat papereita. Hieman myöhemmin pelaajan pitää huomaamatta hiipiä asentamaan pommeja kasarmin sisäänkäynneille. Lopussa toki kenttä muuttuu perinteisesti CoD-räiskinnäksi, kun liittoutuneiden hyökkäys alkaa, mutta kentän muusta pelistä täysin eroava alku tekee siitä huomattavasti mieleenpainuvamman kuin mistään muusta.

Varman päälle pelaaminen ja yllätyksettömyys tekevät yksinpelikampanjkasta yhden pelisarjan huonoimmista esityksestä. Se käsittelee täysin puhki jauhettuja teemoja eikä niitäkään mitenkään omaperäisesti. Peli ei myöskään uskalla tuoda sodan kauheuksia tai natsien rikoksia esille kuin todella veltossa epilogissa, jossa pelaajahahmo hetken pyörähtää sotavankileirillä. Jos haluaa pelkästään ampua natseja toisensa perään, niin uusi Wolfenstein 2: The New Colossus tarjoaa tähän huomattavasti paremmin kirjoitetut ja omaperäisemmät puitteet.

Monelle CoD-veteraanille yksinpelin heikkous on tosin täysin yhdentekevää, koska pelisarjan moninpeli on pääasiallinen ostoperuste. Pääpiirteiltään Call of Duty: WW2 tarjoaa samaa tuttua ja turvallista moninpeliä, mitä pelisarja on tuottanut jo vuosikausia. Kyseessä on nopeatempoista ja helposti omaksuttavaa räiskintää perinteisissä pelitiloissa kuten Deathmatch, Team Deathmatch, Domination ja niin edelleen.

Tällä kertaa pelaaja ei voi tehdä kokonaan omaa hahmoluokkaansa vaan valinta täytyy tehdä viiden valmiin joukosta, joista jokaisella on omia luokkakohtaisia erikoisominaisuuksia. Esimerkiksi laskuvarjojoukot saavat konepistooleihinsa lisänä äänenvaimentimen ja jalkaväki taas kivääreihin asennettavan pistimen. Jokainen luokka pystyy kuitenkin käyttämään kaikkia aseita, joten siinä mielessä luokkavalinta ei ole kovinkaan sitova vaan pelaaja pystyy pitkälti muokkaamaan itselleen sopivan luokan ja hahmon.

Tietyissä pelitiloissa olisin itse jopa toivonut sitä, että käytössä olisi vain valmiit hahmoluokat jolloin esimerkiksi aseet olisi voinut rajata sodan oikeille osapuolille sopiviksi eikä suinkaan niin, että liittoutuneiden kaikki sotilaat ammuskelevat MP-40 konepistooleilla ja saksalaiset taas M1 Garand -kivääreillä.

Moninpelin iso uudistus on sosiaalisena tilana toimiva Headquarters eli päämaja. Täällä Normandian rannalla sijaitsevassa tukikohdassa pelaaja voi esimerkiksi käydä kokeilemassa miten eri killstreak-palkinnot toimivat tai hakea komentajalta vaihtuvia päivittäisiä tai viikottaisia tehtäviä. Näiden tehtävien avulla pelaaja voi ansaita vaikkapa tavarahankintoihin käytettävää valuuttaa tai varustelaatikoita eli loot boxeja.

Tällä hetkellä loot boxit tarjoavat puhtaasti kosmeettisia esineitä eli niistä saatavilla eri aseilla ei ole ulkonäkönsä ja mahdollisesti saatavan kokemuslisäbonuksen lisäksi muuten peliin vaikuttavia ominaisuuksia. Vaikka loot boxeja ei vielä pelin julkaisun hetkellä voinut ostaa oikealla rahalla, on Activision kertonut tämänkin mahdollisuuden tulevan aivan lähiaikoina. Jos siis oman pelihahmon ulkoasun, pelaajakortin tai aseiden ulkoasun muokkaaminen on erityisen tärkeää niin kannattaa varautua siihen, että arpaonnella tulee olemaan iso osa erilaisten vaihtoehtojen avaamisessa.

Osan kosmeettisista muokkauksista pystyy myös avaamaan pelinsisäisellä valuutalla mutta ei lähellekään kaikkia. Kuitenkin onneksi pelintekijät eivät ole tällä kertaa – tai vielä ainakaan – laittaneet pelitasapainoon vaikuttavia esineitä loot boxien sisälle vaan esimerkiksi kaikki aseet avautuvat tasojen perusteella ja siitä saatavilla poleteilla.

Ehdottomasti onnistunut lisäys moninpelissä on uusi War-pelimuoto. Se on tehtäväpohjainen pelitila, jossa kenttä on jaettu useampaan eri vaiheeseen joissa toinen pelijoukkue puolustaa, kun hyökkäävä joukkue yrittää saada oman tehtävänsä suoritettua. Hyökkääjän on aikarajaan mennessä onnistuttava jokaisessa kentän eri vaiheessa voittaakseen, kun taas puolustajat voittavat onnistuessaan pitämään pintansa minkä tahansa vaiheen aikana.

Esimerkiksi Operation Neptune -maihinnousukentässä liittoutuneiden on ensin onnistuttava valtaamaan kaksi rannalla sijaitsevaa bunkkeria, tämän jälkeen edettävä sisämaahan tuhoamaan kymmenen radiolähetintä sekä lopuksi asennettava useampi pommi kahteen tykkiin.

Vaikka kärhämöintiin osallistuvien pelaajien määrät ovat yhä huomattavasti pienempiä kuin esimerkiksi Battlefieldissä, niin onnistuu War-pelitila tuomaan sotimiseen aivan uudella tavalla suuruuden tuntua. Pelitilassa ei myöskään ole käytössä lainkaan peräkkäisistä tapoista saatavat killstreak-palkinnot eikä pistetilanne määräydy tappojen, vaan tehtävän suorittamisen sekä puolustamisen mukaan. Tämä tekee pelitilasta todella virkistävän erilaisen muuhun moninpeliin verrattuna. Ikävästi War-tilassa on tällä hetkellä vain kolme karttaa jotka tulevat nopeasti hyvinkin tutuiksi, mutta siitäkin huolimatta eivät koskaan kuitenkaan muutu läpihuutojutuksi.

Moninpelin isoin ongelma tällä hetkellä on sen tekninen toteutus. Palvelinongelmat ovat nyt onneksi jo pääasiassa korjaantuneet, mutta julkaisuviikolla oli hyvinkin hankalaa päästä peliin ja varsinkin saada pelattua kahta peräkkäistä peliä putkeen ilman, että joutui etsimään kokonaan uuden pelin. Kuitenkin tällä hetkellä esimerkiksi pelin uusi sosiaalinen tila on usein tyhjänä eikä siellä näy muita pelaajia. Tämä vaikeuttaa konkreettisesti esimerkiksi joidenkin haasteiden suorittamista, koska näihin kuuluu muun muassa muiden pelaajien loot boxien avaamisen katselua.

Perinteisen moninpelin lisäksi mukana on myös tietenkin Nazi Zombies -yhteistyöpeli. Siinä pelaaja voi taistella kolmen muun selviytyjän kanssa natsikalmojen aaltoja vastaan samalla, kun suoritetaan tarinallista tehtävää. Jokaisella pelaajalla on yksi neljästä erilaisesta roolista, joista jokaisella on omat erikoisominaisuuksensa.

Pelitilassa on muusta moninpelistä erillinen progressiojärjestelmä, jossa pelaaja voi muokata aseisiin haluamiaan lisäosia ja valita käyttöön erilaisia lisäkykyjä. Muusta moninpelistä erillinen järjestelmä tarkoittaa tietenkin myös kokonaan omaa loot box -järjestelmää. Natsizombien loot boxeista voi myös saada parempia aseita muiden tavaroiden ohessa, mutta tämä ei onneksi vaikuta haitallisesti muiden pelaajien pelikokemukseen.

Natsizombien ampuminen on parhaimmillaan tutulla porukalla, sillä vaikka tuntemattomien kanssa pelaaminen onnistuukin ihan kelvollisesti, niin pelin vaikeutuessa kommunikaation ja yhteistyön merkitys vain korostuu. Ongelmallisinta on se, että pelitila ei tarjoa kovin selkeitä ohjeita siitä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Jos mukana ei siis ole ketään joka olisi aiemmin jo kyseistä kenttää pelannut, voi pelaaminen muuttua isohkoissa kentissä harhailuiksi samalla, kun raadot näykkivät nilkkoja.

Kokonaisuutena Call of Duty: WW2 jättää ristiriitaisen tunteen. Yksinpelikampanjan perusteella sitä ei voi suositella mutta molemmat moninpelitilat ovat hyvin tehtyjä, vaikkakaan eivät missään tapauksessa mullistavia. Jos nopeatempoinen moninpeli toisen maailmansodan ympäristössä tai natsizombien ampuminen kaverien kanssa kiinnostaa erityisen paljon, niin peli voi olla hankkimisen arvoinen. Hyvää tarinaa tai oikeasti mullistavaa moninpeliä toivovien kannattaa suunnata katseensa muualle.

– Mikko Seppänen

 

Plussaa

  • Moninpeli on yhä hektista ja hauskaa
  • Uusi WAR-pelimuoto on hauska ja toimiva lisäys

Miinusta

  • Turhan turvallinen ja tuttu toinen maailmansota
  • Yksinpelikampanja on surkean mitäänsanomaton
  • Moninpeli on pääasiassa samaa vanhaa
  • Tekniikka on vähän keskeneräistä