Tätä on vähän vaikea myöntää, mutta Microsoftia on melkein käynyt sääliksi, kun on seurannut miten Xbox One on kompuroinut neljä vuotta julkaisunsa jälkeen.

Julkaisussa tuntui menevän kaikki pieleen. Se oli tavallaan esimakua siitä, miten helposti varsinkin pelaajat kiihdyttävät toisensa raivoon netissä. Kun peto on päästetty irti, sitä on vaikea pysäyttää.

Microsoft sai kokea raivon kaikessa armottomuudessaan, kun Xbox Onessa, tai tuttavallisemmin Xbonessa tuntui olevan kaikki väärin. Pelit vaatisivat toimiakseen nettiyhteyden, niitä ei voisi myydä eikä ostaa käytettynä ja kaiken lisäksi pakotetaan käyttämään ja maksamaan Kinect-sensoria, joka kaiken lisäksi syö osan koneen laskentatehosta, käytti sitä tai ei.

Siinä sivussa Microsoft tuntui syövän omat eväänsä. Se oli tehnyt Xbox 360:n aikaan pioneerityötä tuodessaan indie-pelejä konsoleille omassa Live Arcade -kauppapaikassaan. Ajoitus oli täydellinen ja Sony jäi Pleikkarillaan ihmettelemään vierestä. Se ei koskaan ollut yhtä katu-uskottava kuin Xbox 360.

Yhtä yllättävää oli Microsoftin päätös hylätä indie-pelit lähes tyystin Xbox Onella. Käytännössä he petasivat indie-boomia, mutta hylkäsivät boomin juuri silloin, kun se oli noussut aallon harjalle.

Sony kiitti ja kuittasi. Roolit vaihtuivat ja PS4:stä tuli tämän sukupolven ylivoimainen pelikone, kun taas Xbox One tuntui kadottaneen identiteettinsä. Se pyrki olemaan koko perheen yleiskone, jollaista Microsoftin bisnesporras halusi jo edellisistä Xboxeista.

Ekan Xboxin ja Xbox 360:n kohdalla niin ei käynyt, koska Seamus Blackleyn ja J Allardin kaltaiset voimakastahtoiset visionäärit pystyivät pitämään kiinni näkemyksistään ja onnistuivat nostamaan Microsoftin uskottavaksi konsolifirmaksi, vastoin kaikkia odotuksia.

Xbox Onen kohdalla rahamiehet saivat haluamansa. Projektia vetänyt Don Mattrick ei ollut lainkaan Blackleyn ja Allardin kaltainen karismaattinen johtaja, vaan näyttäytyi vastenmielisenä pukumiehenä. Mattrickin tunnetuin viesti pelaajille oli se, ettei Xbox Onea ole pakko ostaa. Mies joutui pian sen jälkeen vilttiketjuun ja tilalle tuli pelibisneksessä erittäin arvostettu ja uskottava Phil Spencer.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, Spencerin työ kantaa hedelmää. Xbox One X on monella tapaa se pelikone, mikä Xbox Onen olisi alunperinkin pitänyt olla.

Tekniikka edellä

Kaikki ylimääräinen tilpehööri on riisuttu pois ja keskitytty olennaiseen. Enää ei pakoteta käyttämään Kinectiä. Itse asiassa sitä ei edes voi käyttää vaikka haluaisi, ellei hanki erikseen adapteria. Yhtään hyvää syytä siihen en keksi.

Uudessa Xboxissa viehättää miten se on tehty selvästi tekniikka edellä. Mattamusta kotelo on paljon aiempaa pienempi ja tyylikkäämpi, vaikka sisällä jyllää voimat jollaisia on harvassa pc-kokoonpanossa.

Microsoft ei paljasta tarkkoja speksejä, mutta sekä vanhoissa Xbox One -malleissa että Xbox One X:ssä on AMD:n kahdeksanytiminen Jaguar-prosessori. Vanhoissa kellotaajuus on 1,75 GHz, uudessa 2,3 GHz.

Suorituskyvyn kannalta suurempi vaikutus on entistä paljon suuremmassa muistissa. Vanhoissa malleissa oli niukat 8 gigatavua yhteistä muistia prossulle ja näytönohjaimelle. X:ssä muistia on järkevämmin 12 Gt. Samalla muistin nopeus ja muistiväylän leveys ovat kasvaneet kolmanneksella.

Näytönohjain on kaikissa Xbone-malleissa AMD Radeon. Vanhoissa GCN2-sukupolvea, mallista riippuen 853 tai 914 MHz -kellolla ja 1,31 tai 1,40 teraflopsin suorituskyvyillä. X:ssä näytönohjain on Radeonin GCN4-sukupolvea, kellotaajuus 1172 MHz ja suorituskyky 6 teraflopsia. Aikamoinen harppaus.

Voisi kuvitella jäähyjen olevan kovilla, kun pienempään koteloon on runtattu reippaasti enemmän tehoja. Yllätykseksi X on lähes äänetön. Syy hiljaisuuteen löytyy sisäänrakennetusta vesijäähystä. Ero vanhan boxin ja PS4:n vinkumiseen on todella tervetullut!

Teho pelkästään ei tarkoita mitään, ellei sitä osata käyttää. Edellisillä Xbox One -malleilla oli suuria vaikeuksia pysyä edes 1920 x 1080 -tarkkuudessa ja 30 fps:n ruudunpäivityksessä. X:llä mennään lähes poikkeuksetta 3840 x 2160 -tarkkuudella ja 60 fps:n päivitysvauhdilla.

Jälki on vakuuttavaa ottaen huomioon, että samoihin lukemiin pc:llä vaaditaan kolme kertaa kalliimpi kokoonpano.

Miljoonista miljardeihin

Resoluutio ja ruudunpäivitys eivät tietenkään kerro koko totuutta, jos pelissä on karsittu yksityiskohtia. Sellaista ei kuitenkaan huomattu, vaan pikemminkin päinvastoin. X:n salainen ase nimittäin on hdr-väriavaruuden käyttö peleissä.

Hdr tarkoittaa käytännössä kahta asiaa. Ensinnäkin väriavaruus on nostettu 8-bittisestä 10-bittiseen. Kunkin päävärin sävyjen määrä on noussut 256:sta 1024:ään ja sitä myötä värien määrä 16,7 miljoonasta yli miljardiin.

Toinen hdr:n komponentti on vaatimus moninkerroin aiempaa suuremmasta dynamiikasta, eli kuvan tummimman ja kirkkaimman kohdan erotuksesta. Tarkoittaa käytännössä sitä, että metalliset pinnat heijastavat valoa, aurinko häikäisee oikeasti.

Kun samalla väritoisto on aiempaa tarkempaa, on tuloksena huimasti luonnollisempi kuva.

Call of Duty: WW2:ssa suuliekit häikäisevät, liekinheitin loistaa julmana ja synkkyydestä ja savun keskeltä erottaa sävyjä ihan eri malliin kuin mihin peleissä on totuttu. Korkea resoluutio ja pehmeä liiketoisto vielä osaltaan lisäävät todellisuuden tuntua.

Assassin’s Creed: Origins käyttää hdr:ää hienovaraisemmin ja pienissä yksityiskohdissa, kuten vaikkapa kankaiden kultaompeleissa tai siinä, miten aurinko laskiessaan kultaa pilvien yläreunat, kun pimeys on jo laskeutunut aavikolle. Yhtä aidon näköistä luonnonvaloa en ole peleissä aiemmin nähnyt.

Hieman yllättäen FIFA 18 hyötyy hdr:stä varsinkin iltamatseissa, kun jyrkkä valo stadionilla luo dramatiikkaa. Jalkapalloa käytetään monesti televisioiden ominaisuuksien koeponnistukseen, nurmikenttä kun ei ole ihan helpoimpia toistaa. Fifassa 4k-tarkkuus, hdr-värit ja sulava liike tekevät pelistä aika lähelle oikean näköistä.

Muita upeita hdr-pelejä ovat muun muassa Forza 8, jossa kromin ja vahatun maalin kiilto iskevät välittömästi silmään. Valoa ei kuitenkaan ole käytetty ihan niin tehokkaasti kuin mihin autopelissä olisi mahdollisuus. Iltakisat ja sadekelit ovat hienoimpia.

Middle-earth: Shadow of Warin fantasiamaailmaan hohtavat haarniskat, hehkuvat tulet ja jyrkkä valo sopivat älyttömän hyvin, kun ei ole tarvetta pyrkiä luonnollisuuteen.

Hdr ei sinänsä ole enää ihan uusi asia. PS4 Pro on osannut sen jo vuoden verran ja pc:llä on muutamia pelejä jotka tukevat sitä, mutta toimivuus Windows 10:ssä on lievästi sanottuna huteraa. X:n myötä hdr nostetaan esiin leveällä rintamalla, sen verran monissa julkaisupeleissä sitä käytetään.

Aika monessa pelissä voi valita haluaako pitää kiinni 4k-tarkkuudesta yksityiskohtien kustannuksella, vai salliiko tilanteen mukaan dynaamisesti vaihtuvan resoluution, jolloin silmäkarkkeihin ei kajota. Ero on siinä, että uhraukset resoluution takia eivät ole läheskään niin jyrkkiä kuin PS4 Prolla.

Äänipuolella monet X:n uusista peleistä tukevat Dolby Atmos -äänistandardia, jolloin sopivalla setillä äänet ovat aidosti kolmiulotteisia, kun aiemmin monikanavaisessa äänessä on liikuttu vain vaakatasossa.

Microsoftin reipas satsaus tekniikkaan ei tule yllätyksenä, vaikka pallo katosi muutamaksi vuodeksi. Xbox 360:n ilmestyessä Microsoft muun muassa vaati kaikilta peleiltä monikanavaääntä ja teräväpiirtoa, pakottaen sillä pelien tekniikkaa harppauksin eteenpäin.

Striimaten ja höyläten

Xbox One X:n toinen iso vahvuus löytyy elokuvista ja tv-sarjoista. Siinä missä Playstation 3 oli reilu kymmenen vuotta sitten ylivoimainen blu-ray -soitin, on Xbox One X nyt hinta-laatusuhteeltaan paras uhd blu-ray -soitin. 4k-tarkkuus, hdr-väriavaruus ja Dolby Atmos -äänet ovat mannaa kotiteatteriharrastajalle.

Toki samoilla spekseillä saa leffoja ja sarjoja striimatenkin. X:n Netflix ja Amazon Prime Video -sovellukset tukevat 4k-resoa, hdr:ää ja Netflixin osalta myös Atmos-ääniä. Toistaiseksi on tyytyminen HDR10-standardiin. Dolby Visionin vielä kehittyneempää hdr-standardia ei ainakaan vielä ole, mutta se saattaa hyvin tulla erillisenä sovelluksena Dolby Atmoksen tapaan.

Hdr ei ole mikään 3D:n tapainen väkinäinen himmeli, vaan kyse on elokuvien ja sarjojen kohdalla siitä, että ne näytetään sellaisena miksi ne on kuvatessa tarkoitettu. Kuvaa ei tarvitse kuristaa karkeampaan väritoistoon ja kuvattua himmeämmäksi.

Tämä on tavallaan sama ilmiö kuin äänen dynamiikan kompressointi radiosoitossa tasaisemmaksi, jotta se kuulostaa siedettävältä surkeilla laitteilla. Hintana on se, että hyvillä kamoilla se kuulostaa todella kamalalta. Ero on siinä, että hdr ei ole keltään pois, mutta hyvillä kamoilla kuva on huimasti aiempaa parempi.

Median toisto omista lähteistä rajoittuu Onedrive-pilveen. Onneksi saatavilla on myös mainio Plex-mediasofta, jolla videot, kuvat ja musan saa jakoon nassilta tai tietokoneen verkkojaosta.

Neljä vuotta kirittävää

Tekniikka on enemmän kuin kuosissa, mutta Microsoftin voi olla vaikea kiriä kiinni PS4:n neljässä vuodessa ottamaa etumatkaa. Huomattavasti isommat myyntimäärät näkyvät PS4:n runsaammassa määrässä yksinoikeuspelejä.

Xbox One X:n suurimmat yksinoikeudet ovat Halo ja Forza. Edellinen on laskentatavasta riippuen joko kuudennessa tai jopa kymmenennessä osassaan ja Forzakin elää jo kahdeksatta sukupolveaan. Ei kovin vetreitä vanhuksia.

Toisaalta onko sillä oikeasti merkitystä? Nykyään valtaosa isoista peleistä on multiformaatteja, eli ne ilmestyvät kaikille tärkeimmille pelikoneille. Uuden Xboxin kanssa ei tullut kertaakaan sellainen tunne, että jäisin jostain merkittävästä paitsi. Sen sijaan tiesin, että pelit toimivat taatusti sulavammin, näyttävät hienommilta ja kuulostavat paremmilta kuin millään kilpailijalla.

Skarppaamista Microsoftilla olisi hieman sekavalla tavalla jakaa ekosysteemiään erillisiin kuukausimaksulla toimiviin palveluihin. Päällimmäisenä on Xbox Live Gold (6,7 €/kk), joka avaa moninpelin netissä ja kaksi ilmaista peliä kuukaudessa, aivan kuten kilpailijan Playstation Plussassa. Molemmissa pelit toimivat vain niin pitkään kuin maksaa palveluista.

Live Goldin ohessa on Xbox Game Pass (10 €/kk), joka on kulunutta ilmaisua toistaakseni eräänlainen pelien Netflix. Kuukausimaksulla saa pelattavaksi ison läjän Xbox Onen ja 360:n vanhoja pelejä. Seassa on ihan hyvääkin kamaa.

Toisaalta hyvä että palvelut on erotettu, eikä pakkosyötetty vanhoja pelejä, jos vain moninpeli kiinnostaa.

Huomattavasti kitkerämpi maku jäi niin ikään kuukausimaksullisesta (4 €/kk) EA Access -palvelusta, joka on kuin Game Pass, mutta sisältää lähinnä vain EA:n pelejä. Valikoima on pienempi, mutta pelit ovat selvästi uudempia kuin Game Passissa. Joukossa on muun muassa Battlefield 1, Titanfall 2 ja Mass Effect: Andromeda.

Kitkerä maku jäi siitä, että olin jo aiemmin tilannut saman palvelun eri nimellä pc:lle. Siellä nimi on Origin Access. Keskarina kuluttajalle Origin Access ei kuitenkaan anna pääsyä EA Accessiin, vaikka pelivalikoima on lähes tismalleen sama. Syitä voi vain arvailla mutta voi olla, että Microsoft ekosysteemin hallitsijana haluaa siivun EA Accessin kuukausimaksusta ja siksi ristiinnaintia alustojen välillä ei sallita.

Eipä siinä, lopetin siltä istumalta myös Origin Accessin tilaamisen.

Pienestä kitinästä huolimatta Xbox One X on kuin täsmäohjattu kaltaiselleni teknologiaa palvovalle platinasilmälle ja kultakorvalle. Tuli vain pirun kallis päivitys, kun juttua varten X:ää käytettiin lainassa olevalla isolla oled-televisiolla, ja nyt sellainen pitäisi saada itsellekin. Kierre ei päästä otteestaan.