Olen kolmen vuoden ajan pohtinut sosiaalisen median analytiikkaa. Illat vietän lukulaitteen valossa algoritmeja päntäten, ja päivät säädämme työkavereiden kanssa datajuttuja.

Voin ylpeänä kertoa ensimmäistä kertaa 46-vuotiaan elämäni aikana olevani ekspertti jossain. Kirjallisuuden opiskelutkin jätin kesken, koska elin selailuelämää, jossa tärkeintä oli olla näppärä.

Aloitin urani radiojuontajana ja siitä jatkoin toimittajaksi. Sitten perustin yrityksen, joka teki verkkopalveluita asiakkaille, siis projekteja, jotka tehtiin nopeasti ja unohdettiin lähes yhtä vauhdilla. Mihinkään ei ehtinyt perehtyä, mistään ei oikeasti tiennyt yhtään mitään.

Vasta nyt tajuan, kuinka noloilta pikkunäppärät heittoni ovat kuulostaneet. Kun joku radionaureskelija sotkee keinoälyn ja mainosten kohdennusalgoritmit puhelimen kuuntelemiseen liittyviin salaliittoharhoihin ja kuorruttaa juontonsa lausumalla singulariteetin väärin, ymmärrän ettei kyseinen puheautomaatti tajua yhtään, mistä hän puhuu.

Facebookin Cambridge Analytica -kriisin ollessa pahimmillaan annoin paljon haastatteluja, joissa yritin selventää, mistä algoritmeissa, mainosten kohdentamisessa ja yksityistietojen käyttämisessä on kyse.

Vaikka haastattelijani olivat yleensä perehtyneitä aiheeseensa, lähes aina keskusteluissa painottuivat oudot, fiilikseen liittyvät asiat faktojen kustannuksella. Tilanne oli minulle tuttu, sillä olinhan viettänyt suurimman osan ajasta pöydän toisella puolen, täyttämässä radio- tai ruutu­aikaa tai lehden palstamillimetrejä.

Kun Facebookin perustaja Mark Zuckerberg oli kongressin kuultavana, saimme nähdä, kuinka valtavan yössä myös ikääntyneet poliitikot ovat teknologiasta puhuttaessa. Zuckin oli vaikea olla kiemurtelematta tuolissaan, kun horisko toisensa jälkeen ilmoitti, ettei tajua esimerkiksi cookieista tai muista internetin perusasioista yhtään mitään.

Varsinkin tekoälykeskustelu on ala-arvoista. Kukaan ei tunnu tietävän, pitäisikö meidän pelätä koneiden ylivaltaa lähivuosina, kuinka kone pystyy näkemään tai miten ne Boston Dynamicsin somevideoissa pomppivat koirat liittyvät tähän kaikkeen.

On vaikea kertoa yksinkertaisesti kimuranteista asioista. Kun teknologia kehittyy jatkuvasti monimutkaisemmaksi, siitä juttuja tekevät toimittajat jäävät jatkuvasti kauemmas jälkeen. Sama koskee poliitikkoja.

Teknologiajuna meni jo, ja sen vauhti kiihtyy. Paras keskittyä one-linereihin ja hölmöön kosiskeluun. Kuten vuosi sitten, kun sekä Antti Rinne että Juha Sipilä vaativat pontevasti, että tekoälyn tulee olla kaksikielinen. Että robotin pitää puhua suomea ja ruotsia.

Juttu julkaistu kesäkuun Mikrobitissä. Kirjoittaja on sarjayrittäjä ja Hupparihörhö-startupin perustaja.