Antti Mannermaa

Testasimme vastikään isot pelinäytöt.

**

Juuri kun olin ihastunut ultraleveisiin 34- ja 49-tuumaisiin kaareviin näyttöihin, joilla hdr:stä on aitoa iloa, tulivat testiin nämä televisiot ja sekoittivat pakan.

Kuvanlaatua jumaloivana testaajana on todettava, että televisiot ovat askeleen näyttöjen edellä, hdr-ominaisuuksissa vieläkin isomman harppauksen. Testitelevisioissa lisäksi äänenlaatu oli huikeasti näyttöjen yhdysrakenteisia kaiuttimia edellä.

Mukavinta uusissa huipputelevisioissa ovat pelikäyttöön tuodut lisäominaisuudet, joiden ansiosta pelikokemus lähenee hyviä pelinäyttöjä. 4k-tarkkuus alkaa olla ongelmaton nykypäivän näytönohjaimille, joten isolle ruudulle löytyy selkeät puitteet ja perusteet.

Adaptiivinen synkronointi huipputelevisioissa on iso etu, jolla pc:n kaikki tehot saadaan valjastettua käyttöön yhdessä 120 hertsin päivitysnopeuden kanssa.

Suurin ongelma ison ruudun kanssa on sopivan paikan löytäminen. LG:ssä ja Samsungissa ei ole kallistusta tai muista näytöistä tuttuja säätöjä, mikä on haastavaa työpöytäkäytössä. Päätä joutuu varsinkin Samsungin kanssa kääntämään tai jopa siirtämään kulmiin katsellessa. Toisaalta juuri tältä etäisyydeltä saadaan suurin ilo 8k:n tuomasta lisätarkkuudesta, jota voisi hyödyntää tehokäytössä.

Halusipa sitä myöntää tai ei, ovat televisiot nousseet aidoksi vaihtoehdoksi pelinäytölle.

Testatun perusteella televisio on varsinkin kodin ainoana ruutuna erinomainen vaihtoehto. Enää ei ole syytä skipata televisiota vaihtoehtona pitkän viiveen tai puutteellisten ominaisuuksien takia.

Oikeastaan ainut ero pelinäyttöihin tulee vastaa asetuksissa. Televisioista ei löydy hienosäätöjä overdrivelle, virtuaalitähtäimiä tai tummien sävyjen boostausta.

Televisioiden pahin synti on kilpailu älytelevisiosovelluksista. Käyttöliittymä on tungettu täyteen kaikkea mahdollista, eikä sitä ole mahdollista kustomoida yksinkertaiseksi omiin käyttötapoihin sopivaksi. Massiivisen asetusvalikoiman kahlaaminen on valitettavan haastavaa näyttöihin tottuneelle.