On kulunut kourallinen vuosia siitä, kun kakkososa päättyi ja tyylikkään pahiksen, Handsome Jackin suunnitelmat tehtiin tyhjiksi. Ei sillä, ei planeetta Pandora mitenkään rauhoittunut ole: ryövärit riehuvat edelleen ympäri joutomaata, mutantteja on syytäkin pelätä, ja huvittelun suurin muoto on itsetuhoinen, usein kuolemaan johtava käytös.

Kolmososa päästää lopuistakin jarruista irti. Borderlands ei ole koskaan ollut näin järkiheitto ja samalla näin hauska.

Pelin juoni on ihan kelpo tekosyy pistää tuulemaan. Ryövärilaumat yhdistyvät yhden lipun alle seuraamaan kahta supervoimaista pahista, jotka etsivät niitä galaksin suurimpia aarteita, Vault-kätköjä. Niiden sisältö on legendaarinen vaikkei kukaan ole niitä löytänyt, saati avannut. Se ei tietenkään estä kaikkia onnenonkijoita etsimästä niitä sellaisella tarmolla, että kokonaiset planeetat runnellaan käyttökelvottomiksi.

Tällaiset aarteet eivät luonnollisestikaan saa päätyä läpeensä pahojen ihmisten käsiin.

Pelaaja on yksi viimeisistä henkilöistä koko galaksissa, joka voi yrittää saada pahikset luopumaan tuhmuuksistaan.

Nämä neuvottelut hoidetaan asein. Kymmenin, sadoin, tuhansin asein.

Hieno hahmokavalkadi

Pelaaja voi valita yhden neljästä hahmosta, joista jokaisella on oma, selkeästi toisistaan poikkeava kykypakettinsa. Kukin kykypaketti jakautuu kolmeen hyvin erilaista pelityyliä edustavaan kykypuuhun, ja niistä jokaisessa on valittavana runsaasti erilaisia etuja.

Mitä pidemmälle peli menee, sitä erilaisempia hahmoista tulee. Kun kykypuissa alkaa olla mukavasti pinnoja saa sankari kosolti sellaisia kikkoja, joista muut hahmot vain unelmoivat. Jo oman hahmoluokan sisällä saa kyvyistä rakennettua runsaasti erilaisia kombinaatioita joilla iloitella estoitta. Mikä mukavinta, kykypisteet saa myös jaettua uudelleen, joten erilaisten yhdistelmien kokeileminen on helppoa ja palkitsevaa.

Ja voi jösses miten maittavia kyvyt ovat. Kun yksi hahmo voi kutsua paikalle taistelurobotin konetykkeineen ja sytyttää kaiken tiellään olevan tuleen siinä missä toinen käyttää magiaa tekemään vihollisistaan kokkareista muhjua, sitä tuntee välillä olonsa täysin voittamattomaksi.

Tätä tietysti tukee se, että väkivalta vedetään täysin överiksi. Tulta, sähköä, happoa ja ties mitä sylkevät aseet sytyttävät lihan tuleen, tekevät vihollisista sätkiviä joulukuusia tai liuottavat nämä ällöttäviksi lammikoiksi. Tehokkaat laukaukset räjäyttävät vastustajat veriseksi pölypilveksi, ja kunnon ottelun jälkeen lattialla on irtoraajoja, päitä, torsoja ja kymmeniä litroja verta.

Isointa roolia verikekkereissä näyttelee kuitenkin aseet. Niitä on yli miljardi erilaista. Oikeasti. Pyssyillä on hirvittävä määrä erilaisia ominaisuuksia, jotka arvotaan täysin satunnaisesti. Tämän ansiosta sen parhaan aseen etsiminen on loputon urakka.

Pelin onneksi varusterumba on myös todella palkitsevaa.

Joka nurkka on täynnä aarrearkkuja, laatikoita, kaappeja, kasoja sun muuta tavaraa, jotka voivat kätkeä sisäänsä mitä arvokkaimpia leluja. Jokainen tapettu vihollinenkin voi pudottaa jotain jännää. Yhdistettynä tulitaistelun muutenkin maukkaaseen ja äärihupaisaan raivokkuuteen, jokainen pikku kahakkakin on potentiaalisesti äärimmäisen palkitseva.

Aseita myös tippuu sellaisella tahdilla, että tussareiden ominaisuuksien vertaamiseen tulee käytettyä enemmän aikaa kuin monien pelien läpäisemiseen.

Yksin hyvä, kaksin kaunihimpi, monen kimppa maukkaampi

Borderlands 3:ssa on hauskaa haahuilla yksinkin, mutta moninpelissä peli pääsee oikeuksiinsa. Kun on kavereita joiden kanssa heittää typerää läppää samalla, kun pistetään täysin estoitta ranttaliksi, kaikki on kertaluokkaa vinkeämpää.

Ystävistä saa toki myös tulitukea. Etenkin pomotaisteluissa tästä on iso etu, sillä polvilleen pudotetun toverin voi käydä auttamassa ylös jatkamaan hommia. Pomotaistelut ovat muutenkin pelin heikointa antia, sillä viholliset eivät ole niinkään hauskoja kuin poskettoman kestäviä, joten jos kumppanin kanssa saa pomot vuoltua nopeammin hengiltä, sen parempi.

On myös mukavaa, että ryöstösaaliista ei tarvitse riidellä. Paitsi jos erikseen haluaa, tietysti. Pelissä on nimittäin kaksi moninpeliasetusta, joista toisessa kullekin putoaa omat aarteet, ja toisessa aarteet saa se joka ehtii ne ensiksi napata talteen.

Borderlands 3:ssa on kyllä omat ongelmansa. Kentät ovat usein laajoja mutta vailla sisältöä. Jos hahmo joutuu jalkautumaan esimerkiksi ajoneuvon räjähtäessä alta, voi lähimpään turvapaikkaan tallustamisessa kestää hyvä tovi. Pelaaja voi toki siirtyä tiettyihin pisteisiin milloin vain haluaa, mutta näitä tukipaikkoja on vähän ja harvakseltaan.

Pelin huumori on myös… omanlaistaan. Runsaasti alatyylin vitsejä, pissa- ja kakkahuumoria sekä täysin överiksi vedettyä mielipuolisuutta. Jos se ei toimi, peli alkaa äkkiä viiltää hermoja kuin folio hampaissa.

Juonikaan ei ole kaksinen. Sen käänteistä ei jää oikein mitään mieleen, ja peli on täynnä dialogia jonka olisi voinut kirjoittaa paremminkin. Joku jarpattaa jotain jossain, ja sitten taas pyssyt puhuvat.

Antakaa heille kakkua

Mikäli aiemmat Borderlandsit olivat mannaa taivaasta, kolmonen jaksaa varmasti huvittaa ja pitkään, sillä eihän peli suinkaan pääty siihen, että pahikset tapetaan. Aina voi aloittaa uudelleen ja etsiä lisää aseita, parempia aseita, sekopäisempiä aseita!

Jos taas ylläkuvattu meininki ei juuri nappaa, rahansa kannattaa ihan suosiolla kantaa muualle.

Voikin hyvällä syyllä sanoa, että Borderlands 3 on pelkkää kakkua. Jos rakastaa kakkua eikä siitä tule ähky, se on parasta ikinä.