Vuonna 2009 julkaistu Call of Duty: Modern Warfare 2 oli valtava maailmanlaajuinen hitti, joka myi noin 25 miljoonaa kappaletta. Suurin kiitos menestyksestä laitettiin moninpelin piikkiin, jota monet virtuaalisotien veteraanit muistelevat edelleen lämpimästi. Mukana oli toki myös yksinpelikin, mutta juuri nettimatsit olivat ne, jotka kantavat pelin menestystä harteillaan.

Remasteroitu MW2 ei kuitenkaan moninpeliä tarjoa lainkaan, mikä antaa mahdollisuuden ottaa yksinpeli tarkemman linssin alle.

Ja kaikki räjähtää!

Call of Duty -sarjan yksinpelien tärkein idea on ollut kautta linjan tarjota pöhköä Michael Bay / Jerry Bruckheimer -toimintaa, jossa järjellä tai realismilla ei juuri ole sijaa. Elokuvavertaukset ovat osuvia myös siksi, että peliä Modern Warfare 2:n kampanjassa on nykynäkökulmasta katsottuna yllättävän vähän. Elämysjuna puksuttelee raiteillaan tiukasti ja jatkuvat räjähdykset ja liiankin tiukat paikat pitävät huolen siitä, että katse pysyy ruudulla kännykän sijasta.

Vuonna 2009 tällainen tiukasti rajattu ja lyhyt toimintaspektaakkeli oli yleisin tapa tehdä FPS-genren pelejä.

Vuonna 2020 meno on pahasti vanhentunutta, ärsytyskynnyksen monesti ylittävää ja usein jopa naurettavaa.

Neljän-viiden tunnin mittaisen kampanjan aikana reissataan maailman laidalta toiselle, yrmyilmeisten sotilaiden lanatessa pelin mittaan muutaman tuhatta vihollista mennessään. Kampanjan hölmöimmät kohtaukset liittyvätkin suoraan iänikuiseen pelisuunnitteluun.

En esimerkiksi aivan täysin jaksa uskoa, että Brasilian faveloissa luuraavilla rikollisjengeillä olisi riveissään noin neuvostoarmeijan verran sotilaita, jotka ovat vieläpä varustettu uusimmilla ja kalleimmilla aseilla mitä kaupasta saa. En myöskään jaksa uskoa sitä, että kahden miehen iskuryhmä onnistuu pakenemaan tiedustelureissultaan kahden-kolmensadan ammattisotilaan välistä.

Tarinan juoniaukkojen läpikäymiseen tarvittaisiin keskimääräisen kirjan verran tekstiä, joten annetaan olla. Pöhkö toiminta on pääosassa, eikä siinä mitään. Peruspyssyttelyssäkään ei sinänsä ole vikaa, aseet ovat vinkeitä vihollisentuhoajia, ja eritysesti dronepommitus osoittautui yllättävän hauskaksi puuhaksi. Vaikka wau-efekti kampanjasta nykynäkökulmasta puuttuukin, viihdyttäviä popcorn-hetkiä tulee silti silloin tällöin vastaan.

Kiinnostavia ratkaisuja, eikä sillä hyvällä tavalla

Juuri tyyliseikoissa piileekin lopulta pelin suurin ongelma. Call of Duty: Modern Warfare 2 ottaa itsensä liian tosissaan ja yrittää kertoa eeppistä tarinaa, jossa sodan uhreja ja syy-/seuraussuhteita käydään läpi. Tarina on osapuoliaan kohtaan paikoitellen todella epäkunnioittava ja pelaajaa pidetään tasaisin väliajoin idioottina, jolle kaikki täytyy selittää sen paksumman rautalangan avulla. Vuonna 2012 julkaistu Spec Ops: The Line näytti suuntaa sille, millaista tämänkaltaisen kerronnan tulisi olla, ja siihen verrattuna Modern Warfare 2 on suorastaan nolo esitys.

Tarinaan liittyy myös pelin suurin huoneessa lymyävä elefantti, eli kolmostehtävä No Russian, jossa pelaaja laitetaan terroristiryhmän mukaan lanaamaan lentokentällinen viattomia ja aseettomia siviilejä. Kuten aikanaan lehtiä lukeneet muistavat, kyseinen terroristi-isku lentokentälle herätti melkoista kohua ja pahennusta, joskin myös puolusteluja. Kyseisestä tehtävästä varoitetaan toki etukäteen, eikä sen skippaamisesta menetä mitään, eikä tehtävän selvittämisestä saa yhtään mitään.

Tässä valossa en täysin ymmärrä Beenoxin ratkaisua ylipäätään säilyttää kyseinen tehtävä osana peliä. Etenkin Utöyan tapahtumien jälkeen No Russian olisi kannattanut unohtaa kokonaan, mutta myös siksi, että aikanaan rohkea ja kohahduttanut tehtävä on todellisuudessa aivan tarpeeton ja pelillisesti ontto kokemus. Tehtävästä ei saada millään irti sellaista potentiaalia, jollaista siitä herännyt keskustelu nykynäkökulmasta vaatisi, joten olisi ollut ehdottomasti parempi antaa koko kentän vain olla.

meh.

Vaikka Call of Duty: Modern Warfare Campaign Remastered ei siis sinänsä enää nykystandardeilla ole kuin korkeintaan keskinkertainen myllerrys, uudellenmasterointi on sentään tehty hyvin. Peli on kerta kaikkiaan upean näköinen ja musiikkiraitakin on kieltämättä komeaa kuultavaa. Audiovisuaalinen karkki on sitä, mitä tällainen spektaakkeli ehdottomasti tarvitsee, ja tämän osa-alueen Beenox on naulannut kunnolla.

Kokonaisuutena käsissä on kuitenkin aika turha julkaisu. Paketissa ei ole lainkaan sitä aikoinaan niin koukuttavaa moninpeliä, jossa on selvästi enemmän nostalgisoitavaa. Ratkaisuun on päädytty luultavasti siksi, ettei Activision halunnut kampittaa hiljattain julkaistua Call of Duty: Warzonea.

Mukana on siis vain yksinpeli, eikä sillä ole nykypelaajalle enää juuri mitään tarjottavaa. Vaikka peruspelattavuudessa ei sinänsä olekaan vikaa, putkea pitkin kulkeva ontto ampumarata ei tarjoa mitään muistelemisen arvoista. Monessa kävelysimulaattorissakin on nykyään enemmän peliä, tarinasta nyt puhumattakaan.

Suoraan sanottuna Call of Duty: Modern Warfare 2 kannattaa jättää suosiolla unohduksen laaksoon, sillä Campaign Remastered vain raaputtaa kultaisista muistoista sen kullan pois.