Tarinan pohjustukseksi Devil May Cry 5 tarjoaa mukavasti pienen muistinvirkistysvideon heti alkuvalikossa. DMC:n mythos ei ole suunnattoman pitkä tai sekava (toisin kuin vaikka Kingdom Heartsissa), mutta kun sarjan edellisestä osasta on vierähtänyt kuusi vuotta, eri henkilöiden suhteiden ja tärkeimpien tapahtumien mieliin palauttelu oli tervetullut ominaisuus.

Vitososassa maailmaa uhkaa demoniruhtinas Urizen ja tämän suunnitelma, johon valtava helvetistä siinnyt ja Red Grave Cityä valtaava puumainen kasvusto jollain tavalla liittyy. Vaikka juonen synopsis onkin tuttua kauraa, sille annetaan runsaasti tilaa. Etenkin alussa juonipuolta on lähes rasittavuuksiin asti, kun erilaiset pienet vinjetit ja hahmojen välinen sanailu pitävät pelaajan erossa demonien mättämisestä.

DMC5:ssä on lisäksi tarpeettoman monta lyhyttä kamera-ajoa, joilla alleviivataan oven avautumisia ja vastaavien triviaaleja asioita. Tämä on turhaa pelaajan kiusaamista, sillä pieniä bonussektoreita lukuun ottamatta peli on puhdasta putkijuoksua.

Kolme iloista rosvoa

Halonhakkuuseen lähtee tällä kertaa kolme omalla tavallaan erilaista mutta pelin mätkeeseen sovitettua sankaria.

Devil May Cry -sarjan ykköshemmo Dante on kekkereillä taas mukana ja vetäisee Neron taistelutyyliin vielä pykälän lisää. Valkohapsi omaa tukun demonisia lisävarusteita, joilla iskeä, väistellä ja venkoilla. Toiset muuttamat iskuvalikoimaa perinteisemmäksi, toiset kungfumaisemmaksi. Jopa Danten kulkuvälineenä toimivan moottoripyörän voi ottaa käyttöön lähitaisteluaseeksi mikäli miekat ja pyssyt eivät riitä.

Kätensä menettänyt Nero on saanut tekniikkavelho Nicon avulla tyngän jatkeeksi mekaanisia Devil Breaker -kouria. Nämä hauraat mutta voimakkaat proteesit hajoavat käytössä, mutta tuovat omat erikoisiskunsa miekan ja pistoolin kylkeen mukaan.

Uudentyyppisiä Devil Breakereita voi kehittää pomoja voittamalla ja jo avattuja voi poimia kentältä, kun edelliset hajoavat. Neron akrobaattista toimintaa korostaa lisäksi tämän ketjukoukku, jota käytetään niin kevyissä tasoloikkaosuuksissa kuin vihollisia lähestyttäessä.

Mystinen V on poppoon outolintu useammalla kuin yhdellä tavalla. Keppiin ja kirjaan luottava heiveröinen hahmo ei taistele varsinaisesti itse, vaan käyttää kolmen demonin kykyjä vihollisten heikentämiseen, ja omakätisesti niihin kajotaan vain, kun on aika päästää vihut tuskistaan.

V:n demonit ovat hienoja. Griffon-niminen kotkamainen olento ampuu valopalloja ja sähköä, Shadow-kissa muuntaa kehoaan piikeiksi ja teräaseiksi, ja jättimäinen Nightmare ilmaantuu välillä kentälle tuottamaan isosti tuskaa ja tuhoa nyrkeillään ja laser-silmällään.

V on selkeästi kolmesta erilaisin ja varsin mielenkiintoinen tapaus kolmannen persoonan mättöpelien kanssa. Demonien komentaminen on välillä melkoista kohellusta ja etenkin lähitaisteluun erikoistuneen Shadow-pantterin erikoisiskujen käyttäminen oikealla etäisyydellä tuntuu ajoittain arpapeliltä.

Tyyliä ja tarkoitusta

Pelin perusteet ovat samat kaikilla kolmella sankarilla. Taistelut käydään pääosin pienillä suljetuilla alueilla ja silkan osumapisteiden nollaamisen sijaan pyrkimyksenä on tehdä se tyylillä. Mitä monipuolisempaa ja liikkeestä toiseen pysäytyksettä soljuvampaa toiminta on, sitä paremmin se palkitaan uusiin kykyihin ja esineisiin käytettävillä punaisilla veripalluroilla. Peli on muidenkin "valuuttojensa" kanssa hilpeän vanhanaikainen - erilaisten Krakenin partakarvojen tai Tyhjyyden Ytimien sijaan Dante, V ja Nero keräävät esimerkiksi punaisia, vihreitä ja violetteja kuulia erilaisiin käyttötarkoituksiin.

Xbox One X:llä testattuna peli rullaa sujuvasti 60 ruutua sekunnissa riippumatta siitä, montako erikoisiskua, kivitalon kokoista mörköä tai vastaavaa ympärillä liikkuu. Tekstuureissa ja yksityiskohdissa ei mennä erityisen pikkutarkalle osastolle, mutta toisaalta näkymät pysyvät aina selkeinä mättämistä ajatellen. Nappien oletusasettelu tuntui aavistuksen pöljältä, mutta onneksi jokaista pääsi säätämään asetuksista haluamakseen.

Sujuvan taistelutyylin siirtyminen selkärankaan kestää ehdottomasti hetken, mutta sen jälkeen hurmeista balettia johtaa mielellään. Iskuissa on hyvää tuntua ja napakkuus tuntuu kotisohvalla asti. Normaalivaikeustasolla peli ei ole erityisen haastava edes mielikuvituksellisia pomoja kaataessa, joten sarjan veteraanit ovat varmasti kotonaan pykälää korkeammalla haasteella.

Pelin voi pelata myös yhteispelillä läpi, mutta sitä ei arviota tehtäessä päästy testaamaan.

Turpiin niin että paukkuu

Tietyllä tapaa vanhanaikainen mutta samalla laadukkaasti toteutettu Devil May Cry 5 on monessakin mielessä paluu sarjan juurille. Jos olet kyllästynyt samoamaan avoimia mutta tyhjiä pitäjiä ja kaipaat tiiviimpää kokemusta demoninrankaisun teemalla, DMC5 on erinomainen valinta. Kolme päähenkilöä kasvavine liikevalikoimineen pitävät mielenkiinnon yllä koko kampanjan ajan.

Jos kaksoisvoltilla helvetin asukin naamalta hyppääminen toisen kahtia sivaltamiseksi kolmannen ottaessa samalla kuulan kalloonsa kuulostaa hauskalta, tätä peliä ei välttämättä kannata jättää väliin.

Hyvää

  • Sujuva ja näyttävä toiminta
  • Runsas ja vaihteleva liikevalikoima
  • Suoraviivainen

Huonoa

  • Aavistuksen laimeat maisemat
  • Peliohjaimen nopea kuluminen