Doom 2016 vei pelaajan Marsista Helvettiin ja takaisin. Doom Eternal jatkaa siitä mihin jäätiin, ja tekee kaikesta vähän isompaa. Isot pahat helvetin ylilordit ovat onnistuneet hyökkäämään Maahan, ja ihmiskunta taistelee viimeisillä voimillaan selkä seinää vasten. Pelaaja pistää tutut panssarit päälle ja pyöräyttää konetykin käyntiin estääkseen viimeistenkin linnakkeiden kaatumisen eri puolilla Maapalloa.

Päähenkilön eli kasvottoman ja sanattoman avaruusjalkaväen sotilaan taustatarinaa ja syntyperiä valotetaan myös aiempaa enemmän. Kiinnostavuudessaan juoni menettelee toiminnan kontekstia luodessa, muttei nouse koskaan motivaatiota sen kummemmin ylläpitäväksi voimaksi. Iso osa siitä on myös kerrottu tekstimuodossa, ja monet keskittynevät mieluummin nopeatempoiseen etenemiseen lukutaukojen sijaan.

Muihin ensimmäisen persoonan räiskintäpeleihin nähden Doom Eternal on nopeampi – paljon, paljon nopeampi. Demoneita hyökii päälle joka ikisestä nurkasta eikä yhdenkään pylvään tai seinämän takana ole turvassa pitkään. Peli pakottaa ja kannustaa jatkuvaan liikkeeseen ja keskeytymättömään ampumiseen sen areenamaisten kohtausten aikana.

Uusilla pelaajilla kestäneekin hetken tottua siihen, että tuleen ei voi jäädä makaamaan ja niin uusia kuin vanhojakin kikkoja pitää käyttää jatkuvasti selviytyäkseen. Jo normaali vaikeustasokin pistää kapuloita rattaisiin sellaiselle, joka haluaisi vain istua nurkassa ja naputella pääosumia puolen mailin päähän.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Peli voitaneen jakaa karkeasti kolmeen tai neljään eri pelimekaaniseen teemaan, joita lomitetaan keskenään.

Suurimmassa osassa on tietenkin taistelu, joka on yhtä nopeaa ja hurmeista kuin ennenkin.

Erilaisten aseiden ja niiden erikoistoimintojen lisäksi kranaatit, liekinheittimet, voimaiskut ja yleinen akrobatia edellyttävät varsin paljon opettelua. Pelin alkutunnit menevätkin näiden kykyjen opettelussa ja ylipäänsä itsensä muistuttamisesta siitä, mitä kaikkea pelissä voi tehdä. Vasemmalle ja oikealle väistely raketinheitin kädessä ei riitä mihinkään.

Pelissä on myös yllättävän paljon kevyttä ongelmanratkaisua ja salaisuuksia löydettäväksi. Osa pulmista liittyy pelissä etenemiseen ja toiset Doomguyn voimatason nostamiseen. Jotkin tarjoavat puhtaasti kosmeettisia palkintoja kuten eri vihollisten keräilyhahmoversioita ja ääniraitoja. Ongelmat eivät ole erityisen vaikeita, mutta pistävät jarrua muuten sata lasissa paahtamiseen.

Ei tämä mikään Jumpman ole!

Heikointa antia Eternal tarjoilee sen tasoloikkapuolella. Ensimmäisen persoonan pomppiminen on perinteisesti ollut vähintäänkin kankeaa ja pahimmillaan raivostuttavaa, ja pelistä löytyy näitä molempia.

Taisteluiden aikana harrastettu akrobatia sopii peliin onneksi paremmin ja tarjoaa mahdollisuuksia liikkua alueen sisällä hyvinkin sulavasti hyppien ja kieppuen (demonin) turvasta toiseen. Aseet kuten Super Shotgun tarttumakouralisäosallaan suorastaan kannustavat zippailemaan ympäri areenaa.

Demoneiden niittaaminen Glory Kill -lopetusliikkeillä ja moottorisahalla on lisäksi pakollista, sillä ammuksia ja lääkintäpakkauksia jaetaan kentissä nihkeästi. Ne onkin usein pakko kirjaimellisesti hakata ulos vastustajista.

Neljäntenä ”mekaniikkana” mukana on nyt tukikohta, jossa tehtävien välillä edistetään tarinaa, avataan lisärojua ja niin edelleen. Tämä leijuva linnake on hauska pieni välietappi, josta seuraavaan kampanjatehtävään siirtymisen lisäksi voi käydä tekemässä ekskursioita myös jo läpäistyihin karttoihin kaikkien salaisuuksien löytämiseksi. Se on myös täynnä erilaisia referenssejä sarjan faneille.

Mitä efekteihin, tekstuureihin ja sen sellaiseen tulee, Doom Eternal on kohtalaisen näyttävä muttei leukoja loksauttavan ihmeellinen. Ulkoasu on sen sijaan laitettu palvelemaan pelin nopeaa tempoa ja pelitilanteiden luettavuutta. Kun oma ukko viipottaa katonrajassa raketinheitin kourassa alla huutavia demoneita lahdaten, arkkitehtuurin yksityiskohtiin on vaikea kiinnittää huomiota. Tietojen mukaan Eternal kellottaa myös konsoleilla hyvää tahtia, eli teknisesti sen voi sanoa olevan erittäin onnistunut valitsemallaan polulla.

Mick Gordonin tuttu industriaalimetallijyräys pitää meininkiä yllä mielettömän hyvällä tavalla ja auttaa osaltaan pääsemään sellaiseen syvältä kumpuavaan selkärankaräiskintään, johon hyvin harva peli kykenee. Musiikkivalikoimasta löytyy tosin myös hieman rauhallisempiakin osuuksia yleistunnelman ollessa sinänsä ennallaan.

Armo on heikkoutta

Doom Eternal on nopea, anteeksiantamaton, iso, monipuolinen, ajoittain hieman haparoiva mutta tinkimätön vanhan koulukunnan tykitys alusta loppuun. Se pakottaa ja kannustaa alati liikkuvaan taisteluun ja saa pelaajan reagoimaan joskus sellaisella nopeudella, johon tämä ei olisi uskonut kykenevänsä.

Pelin ote lipsuu korkeintaan liiallisissa tasoloikkapätkissä ja joissakin pöhköissä pulmavaiheissa hieman, mutta niiden luomat ongelmat ovat hyvin lyhytaikaista harmia.

Jos taikasienien rohkaiseman berserkkerin avaruusjääkäriversio tuntuu miellyttävältä tavalta viettää ilta jos toinenkin, id Software:n uutukainen on varma valinta.