Aristokratian hillitty charmi

Peli pyörähtää simppelin hahmoluonnin jälkeen liikkeelle vanhalta mantereelta, jossa vanhat aristokratiat kisaavat keskenään. Pelaaja itse on yhden hallitsijasuvun vesa ja virallinen edustaja, ja kertoo tästä jokaiselle vastaantulijalle marjanpoimijoista alkaen.

Malichor, epämääräinen ruttomainen tauti, tappaa talossa ja puutarhassa, eikä hoitokeinoa ole näkyvissä. Vastikään löydetty Teer Fradeenin paratiisisaari tuntemattomine kasveineen ja eläiminen saattaisi kuitenkin tarjota apua ja muita rikkauksia, joten pelaaja lähetetään paikan päälle. Sitä ennen pelin mekaniikkoihin ja perusteisiin tutustutaan vanhan pääkaupungin kaduilla ja aukioilla.

Muutama tunnin mittainen pohjustus antaa hyvin kontrastia alkavan seikkailun hyvin erilaisiin maisemiin. Vanhat vallat ovat tosin jo perustaneet isohkoja kaupunkeja saarelle ja vanhat kaunat ovat siirtyneet kolonialistisella mausteella mukana. Tässä suhteessa Greedfall heijasteleekin hyvin pitkälti eurooppalaisten valtioiden Amerikanvalloitusta ja lisäksi alkuperäisväestön käännytystä tai tuhoamista.

Kirveellä veistetty

Greedfall sisältää rutkasti sekä keskustelua kuin toimintaakin, ja molemmissa studion resurssien rajallisuus käy selväksi. Peli itsessään on ihan kohtalaisen näyttävä avoimine maastoineen, likaisine kaupunkeineen ja hahmomalleineen. Rakennusten sisustuksia tosin kopioidaan surutta. Ylhäistön tönöissä on sentään asianmukaista raskasta ja ahdasta tunnelmaa puupanelointeineen ja maalauksista pönöttävine sukulaisineen kaikkineen.

Vaikka dialogi onkin varsin luonnollista ja sankarin taustan huomioiden soveliaan jäykkää, siitä on silti vaikea nauttia. Ulkonäössä olevaa laatutasoa ei nimittäin valitettavasti ole jatkettu huulisynkan puolelle. Harvahampaisten hahmomallien luonnottomasti vääntyvät huulet ja kasvonpiirteet häiritsevät hyvin toteutettua ääninäyttelyä yllättävän paljon. Pelaaja keskustelee eri henkilöiden kanssa usein tunteellisissa tilanteissa, ja tekninen rosoisuus syö niiden vaikuttavuutta jatkuvasti.

Greedfall ei sisällä lainkaan "hae minulle 10 sinisen sian saparoa" -tyyppisiä täytetehtäviä, ja kaikkiin pyyntöihin liittyy aina jokin tarina tai tapahtuma. Ratkaisu on erittäin tervetullut aikana, jolloin monet tämän genren tuotokset pyrkivät maksimoimaan peliajan yhdentekevällä hutulla. Osa sivutehtävistä on tämän myötä aidosti kiinnostavia ja esittävät mielenkiintoisia ja monitulkintaisia tilanteita.

Harmillisesti monien vaikeiden moraalisten dilemmojen ratkaisu on hyvin yksioikoinen. Hahmon omat kyvyt karismasta erityisosaamiseen näkyvät keskusteluissa erilaisina suostuttelu- ja lisävalintoina. Lisäksi mukana kulkevat kumppanit voivat niin auttaa kuin vaikeuttaa neuvotteluita.

Kankeat kähinät

Greedfallin syrjäkujilla, kukkuloilla ja luolastoissa käytävät taistelut ovat hieman kaksiteräinen miekka. Ne näyttävät vahvasti toimintapainotteiselta mätöltä liikesarjoineen päivineen, hiukan Dragon Agen tai Dark Soulsin tapaan.

Toiminnoissa olevan viiveen ja animaatioiden takia lopputulos muistuttaa kuitenkin enemmän jonkinlaista vuoropohjaisen ja reaaliaikaisen hybridiä. Taistelun jähmeys on pahimmillaan nopealla aseella kuten tikarilla tai säilällä taistellessa. Loitsut, isommat miekat ja fantasiapeleissä harvinaiset tuliaseet sopivat hitautensa vuoksi takkuavalle taistelujärjestelmälle paremmin.

Yleisestä ärsytyksestä pääsee kyllä ennen pitkää yli, mutta sulavaksi mättämistä ei voi kehua oikein missään vaiheessa. Varsin vaikeissa pomotaisteluissa tämä rasittaa kaikkein eniten, kun omien liikkeiden tahmaisuus yhdistyy pomon voimakkaiden ja vaikeasti ennustettavien iskujen väistelyyn tai torjumiseen.

Hurmaavasti vanhanaikainen

Greedfall on kenties julkaistu 2019 mutta monet sen suunnitteluratkaisuista tulevat suoraan videoroolipelien kultaiselta 90-luvulta. Vanhanaikaisuus on tässä tapauksessa jopa virkistävää ainakin vanhemmalle peliväestölle.

Nurkkien taakse piilotetuista laatikoista löytyy kultakolikoita ja parakista voi repiä kaiken irti lähtevän mukaansa sotilaiden katsellessa vieressä. Kirstun tiirikointi keskellä päivää ei hetkauta ketään. Rosvot ja kaikki kettua suuremmat eläimet käyvät päälle sen kummemmitta esittelyittä ja otuksien sisuksista löytyy sisäelimien lisäksi rubiineja ynnä muuta.

Omia hienoja ideoitakin löytyy - erityishuomion ansaitsee pitkien matkojen ja niistä seuraavien lataustaukojen pätkäisy kauppiaan metsäleirillä, johon pelaaja johdatetaan joka kerta. Pelaaja voi myydä ja ostaa tavaraa, vaihtaa ryhmän kokoonpanoa tai hyödyntää pelin monipuolista varusteiden muokkausta yhdessä ja samassa paikassa. Peli lataa samalla seuraavaa aluetta taustalla. Nerokasta.

Rosoista mutta maittavaa

Kaikista ilmiselvistä puutteista ja rosoisista kulmista huolimatta Greedfall voitti puolelleen. Tuhanteen kertaa nähdyn fantasiakeskiajan vaihtaminen fantasiabarokkiin toimii. Höttötehtävien vaihtaminen juoni- ja hahmovetoisempiin pitää motivaatiota yllä sata kertaa paremmin. Uuden mantereen tutkiminen, hahmon kehittäminen ja oman porukan varustelukierre saavat aikaan sellaisen "vielä vähän pidemmälle" -fiiliksen aikaan yllättävän usein. Pikamatkustaminen ja lukumäärällisesti vähäiset tehtävät pitävät huolen, että peli tuntuu joka sessiolla etenevän vauhdikkaasti.

Lukuisia Spidersin tuotoksia pelanneena uskaltaisin sanoa, että tämä on pienen pariisilaisen studion paras.

Hyvää

  • Fantasiabarokki on ihanaa vaihtelua
  • Ei höttötehtäviä
  • Hahmonkehitys ja muokkaus

Huonoa

  • Kasvoanimaatio
  • Jäykähkö taistelu