Kuoleman kalju sanansaattaja seikkailee vaihtelevissa maisemissa eri puolilla planeettaa ja päästelee ilmoja jos jonkinlaisista maailman hallintaa hamuavista pohatoista ja vakoojamestareista. Salamurhaajan muistikin palailee taas pätkittäin.

Kenttiä on ensimmäisen kauden tapaan kuusi, ja niistä jokaisessa voi olettaa viettävänsä suunnilleen kaksi tuntia ensimmäisellä läpipeluukerralla. Onpa joku entusiasti pelannut kieltämättä kevyen ensimmäisen kentän alle kahteen minuuttiinkin, mutta se on epäilemättä vaatinut lukuisia pelikertoja, joiden aikana se viimeinenkin oikopolku ja salaisuus on nuuhkittu esille.

Kentät ovat tosiaankin runsaita sekä kokonsa että yksityiskohtiensa puolesta. Skaalan paisuessa tulee tosin mieleen, että rajat on nyt vähintään saavutettu, jos ei välillä ylitettykin. Vaikka maisemat ovat kauniita, menevät salamurhahommat ajoittain kestävyysliikunnaksi, kun vanha viivakoodipää saa juosta minuuttikaupalla pitkin katuja ja käytäviä päästäkseen taas askeleen lähemmäksi tehtävänsä huipentumaa. Kenttäsuunnittelussa, kuten tässä kappaleessakin, olisi siis tilaa tiivistämiselle.

Hitman 2 nojaa todella vahvasti uudelleenpeluuarvoon. Ensimmäinen läpipeluuni päättyi jopa hieman yllättäen, ja kokemus tuntui jäävän lyhykäiseksi, etenkin kun ottaa 50 euron hintalapun huomioon. Siksi peli joka mutkassa muistuttaakin, että kentät tulisi pelata ainakin kolmesti eri tarinalinjoja seuraten, jotta niistä saa puristettua kaikki erilaiset aspektit ulos. Ns. suuria kertomuksia on joka kentässä useampiakin, ja niiden lisäksi tulevat tietysti vielä kaikki eri salamurhatavat, salaisuudet, alueet, ja niin edelleen.

Vaikka moninaisiin tarinallisiin linjoihin onkin panostettu, riippuu uudelleenpeluuarvo lopulta siitä kuinka paljon pelaajaa kuumottaa saada kaikki monen monituisista listoista suoritettua kokonaisuudessaan.

Onneksi kyse ei ole vain kylmistä numeroista, vaan kenttien uudelleennuohoaminen avaa myös erilaisia taktisia mahdollisuuksia, sekä tuo lisäyksiä varustevalikoimaan. Voidaan tietysti kysyä mitä ainoastaan tarkoin määritellyn kohteensa murhaan pyrkivä hiljainen ammattilainen tekee rynnäkkökiväärillä, mutta tyylejä on tunnetusti monenlaisia.

Tässä ollaan kieltämättä yhden Hitmanin perustavanlaatuisen paradoksin äärellä. Koska jokaisessa tehtävässä ohjenuorana on lopulta tappaa kohde ja vain kohde, ja vieläpä mieluusti onnettomuutta muistuttavalla tavalla ja kenenkään näkemättä, miksi useat pelin saavutuksista annetaan nimenomaan näiden perussääntöjen rikkomisesta? Mitään tarinallista tai maailmansisäistä järkeähän tässä ei ole, joka taas typistää saavutusjahdin puhtaan mekanistiseksi toiminnaksi. Joitakin se epäilemättä motivoi, mutta itseäni se ei juurikaan kutkuta.

Ei Hitman 2:n tarinassakaan hurraamista ole. Se jatkaa suoraan ensimmäisen kauden lopusta aivan yhtä unohdettavana kuin aina ennenkin. Jos yhden salaliiton saakin raivattua tieltään, sen takana on aina joku uusi, vielä uhkaavammalla nimellä varustettu instanssi, joka onkin "ihan oikeasti" kaiken takana. Salaseurat menevät pelaajan päässä iloisesti sekaisin, koska lopulta ei ole mitään väliä koittaako maapalloa hallita Providence, Google vai K-Kaupan Väiski.

On tuskallisen selvää, kuinka kehystarinan koko funktio on yhdistää muuten irralliset tehtävät toisiinsa, vaikka vain etäisen uskottavalla tavalla.

Kenttien sisäiset tarinat ovat sen sijaan viihdyttäviä, ja niissä lepääkin Hitmanin pihvi. Värikkäät ja kummalliset pahikset, näiden henkilökunta ja satunnaiset sivulliset muodostavat eläväisiä ja humoristisia kokonaisuuksia, joiden parissa hengailee mielikseen kuuntelemassa häröjä anekdootteja.

Peli ei ota itseään liian vakavasti, ja miten se voisikaan, kun sen päähenkilö huijaa täysin ympäristöään esimerkiksi laittamalla baskerin päähänsä. Olisivat Mission Impossiblenkin kaverit voineet säästää miljoonia, kun olisivat tienneet, että hassu hattu ajaa saman asian kuin 3D-tulostettu kasvonaamio.

Peli-iloa lisää maisemien yleinen kauneus ja kenttien vaihtelevuus. Tämänkertaisesta setistä jäi mieleeni erityisesti kaikessa keskiluokkaisuudessaan kylpevä amerikkalainen lähiö grillijuhlineen ja omine pienine ongelmineen.

Hitman 2:ssa on myös tarjolla jonkin verran lisämehustusta. Sniper-pelimoodissa harvennetaan häävieraita tarkkuuskiväärillä, ja uusi, vielä beetassa oleva Ghost Mode tarjoaa kilpailullista moninpeliä sellaista kaipaaville.

Eikä kannata huolia vaikka ensimmäistä peliä ei kaapista löytyisikään. Hitman 2 pyrkii olemaan alusta, joka kattaa toisen kauden lisäksi myös mm. ensimmäisen kauden tehtävät ja Patient Zero -lisärin. Näistä saa toki pulittaa ekstraa, mutta ainakin kaikki löytyy sitten yhden ikonin takaa.

Hitman 2 ei sisällä mitään, joka nostattaisi hämmästyksen ja ihastuksen huutoja ensimmäisen kauden pelaajilta. Se on, kuten sanottua, lisää samaa. Toisaalta, mikäs siinä, hauskaahan se on lymytä varjoissa ja suunnitella monimutkaisia hirveyksiä pahojen ihmisten päänmenoksi.

Sinne vaan sekaan!