Nyt on Haiviikko ikuinen! Maneaters vs. Sharkhunters on kuumin uusi realitysarja, jonka päähenkilö on nimellisesti Scaly Pete, julma hainmetsästäjä jo useammassa polvessa.

Todellinen päähenkilö on kuitenkin härkähai, jonka Pete kätilöi maailmaan omalla veitsellään. Kohtaaminen jättää arpensa kumpaankin, ja molemmat tietävät sielussaan, että joskus taas tavataan, lopullisissa merkeissä.

Maneater päästää pelaajan valloilleen edellämainittuna härkähaina, jonka tavoitteena on napostella itsensä ansaitulle paikalle ravintoketjun huipulla. Kaikki itseä pienempi on ruokaa, ja kaikki itseä isompi on myös ruokaa, jota pitää vähän pehmittää ennen kuin sen saa nieltyä.

Koska raivoisa rustokalamme aloittaa elämänsä pienenä pentuna, uhkia on aluksi kaikkialla, mutta haukkaus haukkaukselta vanhat viholliset menettävät uskottavuutensa ja antavat tilaa uusille haastajille.

Maneater on määritelmällisesti avoimen maailman toimintaroolipeli, jossa suoritetaan erilaisia tehtäviä massan kasvattamiseksi. Tehtävistä saa paitsi runsaasti hupia, myös jännittäviä mutaatiopisteitä, jolla haistaan saa jalostettua jos jonkin näköistä lihaksi tullutta murhanhimoa.

Roolipelaamisen voisi nykykielessä katsoa tarkoittavan juuri tätä pelimekanistista puolta. Se olisi kuitenkin pelin todellisen potentiaalin missaamista, koska kukapa ei haluaisi eläytyä merten massamurhaajaksi, joka lipuu varjoisissa vesissä raivostuttavan vesiskootterin alle, ja lähettää sen sitten öyhöttäjineen kohti taivaita ennen hyvin ansaittua herkkuhetkeä.

Kyllä, Maneater antaa pelaajan toteuttaa ihmissyöntifantasioidaan laidasta laitaan. Viattomilla uimareilla herkuttelu johtaa palkkionmetsästäjien ilmaantumiseen, ja kun näitä on pureskeltu muotoon hetken aikaa, saapuu paikalle jokin syvän etelän sankareista, joka uskoo pistävänsä merellisen murhasukkulan ruotuun. Härkähaillamme on myös jostain selittämättömästä syystä kevyt vendetta paikallisen mafian kanssa.

Ei, Maneater ei ota itseään hirmuisen vakavasti. Se tasapainoilee jatkuvasti jonkinsorttisen uskottavuuden ja totaalisen pösilöinnin välimaastossa. Punaisena lankana toimii reality show -kehystarina, sekä Chris Parnellin (Archer, Rick & Morty) juonto, joka on täynnä jännittäviä hai-faktoja sekä himmeää läppää. Fiilistä voisi kuvailla Saint's Row -luontodokumentiksi, jossa ei todellakaan pelätä alatyylistä huumoria.

Pelillä on tämän lisäksi vahva ympäristönsuojelullinen sanoma, ja monet sen alueista ovat joko kuvottavilla tavoilla saastuneita, tai ahneen gryndaamisen runtelemia. Vaikka härkähaimme pääasiallinen vihollinen onkin Scaly Pete, voi tämän nähdä kostavan myös luonnon puolesta.

Maneater on hulvaton, joskin itseään toistava kokemus. Härkähain pääasiallinen ongelmanratkaisutapa on kuitenkin syödä tai piestä kaikki joka sitä häiritsee, joka ei ole omiaan takaamaan monipuolista pelikokemusta. Massankasvatus menee välillä mekaanisen jauhamisen puolelle, jossa meriahven toisensa jälkeen katoaa hain kitaan, jotta tämä voisi mennä taas haastamaan astetta kovempia vihollisia. Tyhjän pureskelemisen ikävystyttävä fiilis korostuu sillä, että taistelumekaniikka on erittäin pelkistettyä. Mitään Bayonettaa on siis turha odottaa.

Maneater hyötyy siitä, että sitä annostelee itselleen tunnin tai kahden palasissa. Tarinan voi nimittäin hurjastella lävitse alle kymmenessä tunnissa, joka ei ole häävi suoritus avoimen maailman peliltä. Jos ohjaimen laskee heti kädestä, kun purjekala alkaa maistua puulta, ja pelin pariin palaa vasta sitten, kun märät murhaleikit taas oikeasti kutsuvat, saa Maneaterista laadukasta hupia pidemmäksi aikaa.

Ja hupiahan se on, tyhmää hupia, jossa voi rauhassa keskittyä olemaan tuhoisa koston käsikassara, jonka ei tarvitse välittää yhtään mistään muusta. Pelin maisemat ovat komeita sekä veden alla että sen päällä, läppä on pöljää, ja selostaja reagoi hain edesottamuksiin myös tehtävien ulkopuolella, mikä tekee maailmasta heti eläväisemmän oloisen. Myös äänimaailma on sangen immersiivinen, ja vedenalaiset natinat ja pulputukset voivat ajoittain olla kerrassaan kuumottavaa kuunneltavaa.

Hairoolipelit ovat sen verran harvinainen genre, että Maneateria voi varmastikin sanoa lajinsa parhaaksi edustajaksi. Siltä ei kannata odottaa mitään uskomattoman syvällistä tai erityisen pitkäkestoista, mutta se on parhaimmillaan oikeasti hauska kokemus, joka sai paatuneen arvostelijankin välillä hekottelemaan ääneen.