Metro Exodus poikkeaa kahdesta aiemmasta Metrosta siinä, että se ei itse asiassa tapahdu metrossa. Exodus nimensä mukaisesti vie pelaajan ulos Moskovan kotikonnuilta ja heittää tämän junaan kohti Uralin vuoria. Klaustrofibiset käytävät vaihtuvat avariksi ja valoisiksi maisemiksi, jotka eivät tosin ole yhtään vähemmän pelottavia, pelaaja kun on usein kuin tarjottimella.

Peli seuraa edelleen Artyomia, äänetöntä ja periksiantamatonta sankaria, joka etsii tapaa pelastaa ihmiskunta ikuiselta tuntuvan ydintalven keskeltä. Koska ihminen on ihmiselle susi, matkalla listitään mutanttien ja hirviöiden lisäksi myös kasapäin julmuuksiin sortuneita sotilaita ja muita eettisesti kyseenalaisia ihmisperseitä.

Tämä on sarjalle ominaista, sillä Metrot käsittelevät ihmisluonteen nurjia puolia estoitta. Jokaisessa ydinsodasta henkiin jääneessä piilee tappamaan kykenevä peto, lapsia ei sovi auttaa jotta nämä oppivat pitämään huolta itsestään, ja jos joutuu ryöstöjen uhriksi, se on oma ongelma. Metrossa on kauttaaltaan kurjaa.

Epätoivo näkyy myös vihollisissa. Kun vallanhimoiset ihmiset tarjoavat hätää kärsiville toivoa lupaamalla esimerkiksi voimaa, voittoa ja siten toivoa, saavat he itselleen runsaasti seuraajia, mädästä eetoksesta huolimatta. Pimeissä loukoissa nähdään tämän vuoksi ihan oikeita natseja.

Natsien ampumisesta ei tosin tule paha mieli, toisin kuin monien muiden, pitkälti vain epätoivoisesti selviytymään pyrkivien ihmisrohjojen rätkimisestä. Onkin harvinaista sekä mahtavaa, että viholliset usein antautuvat! Aseet heitetään sivuun, kädet nostetaan ylös ja anellaan, että pelaaja jättää henkiin. Se tuo ihan omanlaistaan realismia, jota itse fanitin kovin.

4A:n tapa tehdä postapokalyptista toimintaa on muutenkin perhanan hieno. Metro Exodus on nätti kuin mikä ja sen ihmishahmot liikkuvat ja näyttävät luontevilta. Maailman julmuus näkyy myös grafiikassa: aina on kylmä, lunta ja jäätä saa alvariinsa pyyhkiä happinaamarista, varusteet ovat ruosteessa ja riekaleina, ja hangesta törröttää runsaasti jäätyneitä ja vääntyneitä ruumiita.

Metro-sarja on oikeastaan enemmän Fallout kuin Fallout uskaltaa olla.

Vaikka Metro Exodus onkin täynnä harmaasävyjä ja ihastuttavaa kurjuutta, se on myös täynnä pelkkää putkijuoksua. Pelaaja ei juurikaan pysty tapahtumiin tai suuntaansa vaikuttamaan, ja varsinkin alussa hallinta riistetään pelaajalta jatkuvalla tahdilla. Se ei allekirjoittanutta juuri kuitenkaan haitannut.

Itse pyssyttely on sellaista perussettiä, jossa Artyom kestää kohtuullisesti osumaa, mutta viholliset lakoavat helposti. Läkkipellistä ja takoraudasta tehtyjen aseiden toiminta näyttää ja tuntuu hyvältä, ja kanuunoja saa paranneltua maastosta kerättävillä romunpalasilla.

Normaalilla vaikeustasolla myös ammuksia riittää ihan hyvin, mutta vaikeammilla vaihtoehdoilla pelistä tulee ihastuttavan piinaava. Viholliset ovat tarkkasilmäisempiä ja ampuvat tarkemmin, eikä ammuksia kasva puissa. On pakko yrittää käyttää veitsiä, sillä rätkintään – tai virheisiin - ei ole varaa. Peliluola itse asiassa suositteleekin näitä haastavampia vaikeustasoja, sillä jatkuva pelko pieleen menneestä ajoituksesta ja siitä seuraavasta, varsin jyrkästi loivenevasta hyvinvointiennusteesta istuu Metron maailmaan paremmin kuin mainiosti.

Metro Exodusin heikoin lenkki on ehkä sen dialogi. Kankeasti ääninäytellyt vuorosanat ovat täynnä peripaatosta, joka lähinnä onnistuu tahattomasti huvittamaan. Tyypillisessä räiskintäpelissä se ei harmittaisi yhtään, mutta Metro Exodus on sen verran tarinavetoinen, että dialogin tökkiminen käy korviin.

Metro Exodusta on helppo suositella toimintapelien ystäville, jotka nauttivat rosoisesta meiningistä ja hyvästä tarinasta, eivätkä halua mitään kymmenien tai satojen tuntien satsausta. Se on hieno seikkailu jäätyneessä maailmassa, jossa suurin vaara on toinen ihminen.

Ihanaa.

PLUSSAA:

  • Ydintalvi tuntuu ydintalvelta
  • Kurjuus on onnistuneesti maksimoitu
  • Tarina on kiinnostava

MIINUSTA:

  • Puiseva, vieläpä kliseisesti venäläisittäin korostettu dialogi
  • Putkijuoksua pukkaa