Heatin juoni on varsin ennalta-arvattava tarina katukuskeista, laittomuuksista ja pahoista poliiseista.

NFS Paybackin ja NFS 2015:n kamalista, epätoivoisesti nuorisouskottavuutta tavoittelevista sekamelskoista on onneksi päästy eroon. Niiden virheiden välttäminen on tosin mennyt jo hieman liian pitkälle, sillä suurin osa kisoista, kilpailijoista ja tapahtumapaikoista jää pelaajalle täysin tuntemattomiksi. On vaikea innostua sen seuraavaan "superkovan kuskin" päihittämisestä, jos tämän naamaa tai autoa ei näytetä kertaakaan ennen lähtölaskennan alkua.

Peli kärsii muutenkin pienestä persoonallisuusvajauksesta, ja lopputulosta voisi hyvin kutsua irvaillen Need for Speed: The Gameksi.

Kellon ympäri

Kisoja käydään tällä kertaa sekä yöllä että päivällä, eikä kumpaakaan osuutta voi ohittaa, mikäli parempia autoja haluaa availla. Päivällä käytävissä ”virallisissa” katukisoissa tienataan pätäkkää ja yöllä ”mainetta”, jonka kasvattaminen on edellytys uusien kaarojen ja osien ostamiseen. Ferrareita ei voi siis mennä hankkimaan vain valoisaan aikaan kaahailemalla.

Ratkaisu on hieman keinotekoinen mutta saa pelaajan testaamaan taitojaan niin poliiseja vastaan pimeällä (ja jotain syystä aina märällä) asfaltilla kuin hieman organisoidummissakin koitoksissa auringon hymyillessä lämpimästi.

Ohjattavuus Heatissa on silkkaa arcadea. Autojen etu- tai takavetoisuudella ei ole juuri väliä, kun kaara pistetään vauhtia pahemmin hidastamattomaan sivuluisuun jollain kolmesta (kolmesta!) eri näppäinyhdistelmästä. Kivet, männynkävyt, puut ja betoniporsaat lentelevät pitkin tantereita, kun Madza kyntää puistikko-osastolla vähän väliä.

Hyvää ja johdonmukaista käyttäytymistä ja tietuntumaa joutuu säätämään useaan otteeseen pelinsisäisellä, sinänsä näppärällä työkalulla, ennen kuin auton saa käyttäytymään haluamallaan tavalla äärimmäisissä nopeuksissa.

Kulisseissa kaahaamista

Itse ajamisen suurin ongelma on sen keinotekoisuus, ja jo ensimmäisestä kisasta alkaen on selvää, että eri ajoneuvot kulkevat eri säännöillä.

Pelaajan oman auton tuntuma tiehen on ymmärrettävästi yksityiskohtaisimmin mallinnettu. Eri alustat vaikuttavat pitoon, driftiin säädetty kaara haluaa todellakin kulkea sivuluisussa koko ajan ja niin edelleen.

Siviiliautot taasen ovat kuin ilmalla täytettyjä muovisia kopioita esikuvistaan ja lentelevät törmäyksissä miten sattuu.

Poliisit ilmestyvät usein täysin tyhjästä ja kiihdyttävät maagisesti rinnalle tai edelle täysin pelaajan nopeudesta riippumatta. Niitä voi sentään töniä esteisiin ja pyöräyttää ympäri takakulmaan tähtäämällä.

Pahiten illuusion rikkovat kuitenkin pelaajan kilpakuskit. Kuminauhatekoäly on vahvasti jälleen läsnä, eli vastustajat eivät aja omaan tahtiinsa vaan pelaajan pärjäämiseen mukautuen. Useammin kuin kerran viime metreillä tehty ajovirhe ei kostautunutkaan, sillä kilpakumppanit vetivät samalla hetkellä jarrut pohjaan ja jäivät odottamaan.

Vaikeustason valinta tuntui vaikuttavan kuminauhan joustavuuteen jonkin verran.

Vastustajien toinen ja kenties pahempi synti on niiden oma fysiikkamallinnus. Toisin kuin poliisiautoa, viereistä katuraaseria on mahdoton keikauttaa ympäri, puskea esteeseen tai ylipäänsä tintata suuntaan tai toiseen.

Raiteilla ajavat kuskit eivät pyri tosissaan kolhimaan pelaajaa eivätkä tee selkeitä ajovirheitä kuin ani harvoin, mikä tiputtaa kisailun uskottavuutta entisestään.

Tekoälyn ja fysiikkamallinnuksen ongelmien seurauksena kisat eivät tunnu aidoilta pelaajan ja vastustajien välisiltä koitoksilta, vaan ne ovat kuin elokuvakulisseja, joiden läpi on pakko suhata parempia autoja avatakseen.

Night City

Audiovisuaalinen ulosanti Need for Speed: Heatissa on hyvällä mallilla. Jos ajotuntuma aiheuttaakin käytössä olevalle Frostbyte-moottorille ongelmia, näyttävien heijastusten ja valaistusefektien esittäminen taas ei. Xbox One X:llä pelatessa ruudunpäivitys tuntui pysyvän tasaisesti ajopelille vaatimattomassa 30 ruudussa per sekunti.

Ajonevojen muokattavuus ja niiden esittely väliruuduissa antaa oman mukavan lisänsä heille, jotka jaksavat säätää kori-, väri- ja etuvalo-optioiden kanssa. Mukana on jopa mahdollisuus tuunata pakoputkesta pärisevää käyntiääntä, mikä on itse asiassa hieman suurempi asia kuin äkkiseltään kuulostaa. Moottorin metakkaa saa nimittäin kuunnella varsin paljon, kun autopelistä kerran on kyse.

Musiikkiraita koostuu uudemmista (oletettavasti) katu-uskottavista, lähinnä bassovoittoisista artisteista.

Määrä ei korvaa laatua

Need for Speed: Heat kiskaisee identiteettikriisissä painineen sarjan pykälän verran oikeaan suuntaan, muttei vielä löydä sellaista maagista kaavaa, joka nostaisi sen männävuosien loistoonsa ja erinomaisen Forza Horizon -sarjan ohi.

Tuunattavaa on tuhottomasti ja tekemistä sinänsä paljon, mutta eri säännöillä kisaava tekoäly pilaa illuusion oikeasta koitoksesta hevosvoimanpesien välillä. Aiempien osien juonenkuljetuksen kritiikki on kyllä otettu vastaan, mutta samalla peli on lipsahtanut persoonattomuuden puolelle.

NfS: Heat antaa kuitenkin toivoa paremmasta huomisesta, jos EA ja Ghost Games jaksavat sarjan parissa vielä puurtaa.