Aikoinaan Super Mario RPG -sivuloikasta alkunsa saanut Paper Mario -pelisarja on jokaisessa osassaan tarjonnut mielenkiintoisen ja vaihtoehtoisen näkökulman sienivaltakunnan maailmaan. Koska itse Marioa lukuun ottamatta kaikki hahmot puhuvat, pelaajille on tarjottu tarinoiden kautta ikkuna esimerkiksi Goomba-sienten sielunmaailmaan.

Paper Mario: The Origami King ei sinänsä tästä kaavasta poikkea. Kutsu prinsessa Peachin linnassa järjestettäviin origamifestivaaleihin saa välittömästi tutun pelastusoperaation kylkeensä, kun itsensä origamikuninkaaksi nimittänyt paperitaitoshahmo Olly kaappaa linnan ja muuttaa sienivaltakunnan olennot niin ikään paperitaitoksiksi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana jopa arkkivihollinen Bowserin joukot kaipaavat pelastusta, sillä ainoastaan origamihahmot ovat vihamielisiä.

Nintendo-kliseiltä ei kuitenkaan vältytä. Jo heti alkumetreillä Marion matkaan lyöttäytyy veljensä Ollyn aikeita vastustava sisko Olivia, samalla seikkailua vinkeillään oikeaan suuntaan ohjaten. Vaikka ensimmäisen tunnin aikana Olivia muistuttaa The Legend of Zelda: Ocarina of Timen jatkuvasti höpöttänyttä Navia, matkan edetessä dialogi onneksi tasoittuu, eikä Olivia keskeytä enää seikkailua parin minuutin välein neuvoillaan.

Pienet vinkkaukset Zelda-peleihin eivät muutenkaan ole kaukaa haettuja, sillä roolipelaamisen sijasta pelin rakenne muistuttaa nimittäin hyvinkin paljon Linkin ja kumppaneiden seikkailuja. Pelimaailma on periaatteessa avoin tutkittavaksi, mutta esteitä etenemiselle on vastassa jatkuvasti. Esteet poistuvat luolastoja koluamalla, joissa lymyävät pomohirviöt luovuttavat käyttöön uusia kykyjä, tai vaikuttavat maailman rakenteeseen muilla tavoin.

Zeldoihin verrattuna Paper Mario on toki suoraviivaisempi ja luolastot lyhyempiä, mutta pohjimmiltaan etenemislogiikka esimerkiksi osumapisteitä kasvattavien sydämien keräilemisineen ja muineen on hyvinkin tuttua tavaraa.

Taistelut sen sijaan eivät ole viime osissa olleet Paper Marioiden vahvuus, eikä Origami King muuta asiaa. Konfliktit käydään omalaatuisina ongelmanratkaisuina, joissa ideana on pyöritellä kenttää niin, että vastaan tulevat origamit ovat hyvissä asetelmissa iskuja varten.

Taistelut sinänsä ovat sujuvaa ja nopeaa pelattavaa, mutta ongelmien taso vaihtelee liikaa naurettavan helposta päätäkivistävän vaikeaan. Asiaa ei helpota yhtään yläkulmassa raksuttava kello, joka ei juuri anna armoa, kun vastassa on tuskallinen vaikea vihollistensiirtely.

Kärhämistä ei edes saa muuta kuin rahaa, mitä pelimaailmasta tarttuu taskuihin muutenkin tarpeeksi. Hyvänä puolena tosin kaadetut viholliset pysyvät poissa tieltä koko loppupelin ajan ja hyvä osa taisteluista on joka tapauksessa helppo ohittaa kokonaan.

Taisteluiden lisäksi toinen pieni ruttu paperin reunassa on hajoava asearsenaali. Perusaseet pysyvät käytössä koko pelin ajan, mutta erikoisemmat astalot hajoavat käsiin turhankin nopeasti. Jälleen kerran ongelma on merkittävin pelin alkupuolella, sillä jälkipuoliskolla aseita kertyy varastoon riittävästi, eikä kaupoissa tarvitse ravata jatkuvasti.

Nämä ovat kuitenkin kokonaisuudessa varsin pieniä kauneusvirheitä, sillä Paper Mario: The Origami King on kirjoitettu niin mestarillisesti, että pienet epäkohdat on helppo antaa anteeksi. Humoristinen käsikirjoitus on hauskaa ja koukuttavaa seurattavaa, eikä vähiten siksi, että pelistudio Intelligent Systems ei ole pelännyt lisätä tarinaan myös vaihtelevia sävyjä. Sen lisäksi, että tarina naurattaa, se myös paikoitellen liikuttaa ja saa ajattelemaan. Kun erään isomman käänteen kohdalla silmäkulma pääsi kostumaan, hämmästyin itsekin sitä, miten rohkeasti kyseinen kohtaus oli kirjoitettu ja miten käänteen keskipisteessä olevasta hahmosta oli saatu luotua varsin lyhyessä ajassa niin sympaattinen tapaus.

Tarinan lisäksi pelimaailma ja pelin rakenne ovat erinomaista jälkeä. Maisema vaihtuu aina juuri oikeaan aikaan ja mukaan on saatu kiitettävä määrä onnistunutta vaihtelua. Pelkkää vihollisten listimistä ja luolien komppausta ei siis ole tiedossa ja uudet mekaniikat piristävät kokonaisuutta onnistuneesti.

Lisäksi peli on aivan hävyttömän kaunis. Värien käyttö on loistavaa ja jokaisen paikan visuaalinen suunnittelu paperiratkaisuineen on kiehtovaa katsottavaa.

Kirsikkana kakun päälle maailmat pursuavat erilaista keräiltävää tavaraa. Toad-hahmojen pelastelu avaa esimerkiksi kauppoja tai muita ominaisuuksia, reikien peittäminen paperisilpulla avaa uusia reittejä ja paikkoja tutkittavaksi (erityisesti piilotetut kahvilat ovat erinomaisen hauskoja löydettäviä) ja piilotetuista nurkista löytyviä pokaaleja metsästää mielellään. Paper Mario suorastaan pursuaa tuttua Nintendo-magiaa, joka suorastaan pakottaa tonkimaan jokaisen nurkan matkan varrella.

Vaikka täydellisyyteen ei ylletä, Paper Mario: The Origami King kannattaa napata hyllystä matkaan. Moitteet ovat loppujen lopuksi vain pieniä harmin aiheita muuten erinomaisessa seikkailussa, joka yllättää, naurattaa, koskettaa ja puhuttelee. Pitäköön Paper Mario: The Thousand-Year Door pelisarjan sisäisen kruununsa, origamikuningas ottaa perintöprinssin istuimen itselleen tyylillä ja itselleen sarkastisesti naureskellen.