Ah, Predator. Melko moni kasarilapsi leikki hiekkalaatikolla sotaleikkejä lapsilta kiellettyä leffaa mukaillen ja lainauksia toistellen. Nostalgia on kuorruttanut itse elokuvan, mutta peliosastolla Predator on saalistanut harmillisesti heikommin. Pari näkemystä Aliens vs. Predator -lähtökohdista on sentään onnistunut, mutta alkuperäistä viidakkoseikkailua ei ole saatu digitaaliseen muotoon vielä tarpeeksi tyydyttävästi.

Entäpä jos meno muutetaan moninpeliksi?

Predator: Hunting Grounds tarjoilee periaatteessa juuri niitä männävuosien hiekkalaatikkoleikkejä nettipelin muodossa. Neljä pelaajaa hyppää kommandoryhmän saappaisiin, siinä missä viides pelaajista on ihmissaalista puissa vaaniva Predator. Ihmispelaajien seassa taistelukentällä on myös tekoälysotilaita estämässä kommandojoukkoa saavuttamasta kartalle asetettuja tavoitteita.

Pelin tutoriaalivaihe käsittää ainoastaan Predator-osion. Tutustumisen perusteella saalistaminen vaikutti oikeinkin hauskalta puuhalta. Käytössä on lukuisia hahmolle ominaisia vimpaimia, kuten häivesuojia maastoutumiseen ja tuplatikarit salakavalia tappoja varten. Hiippailu puita ja rakennuksia pitkin sujuu näppärästi ilman turhia kommervenkkejä, minkä vuoksi ympäri karttaa liikuskelu on virkistävää ja luontevaa puuhaa.

Totuus iski kuitenkin rajusti silmille itse pelin pariin siirryttäessä. Ilman samaa peliä pelaavaa kaveriporukkaa Predator-vuoroa oli odotettava järjestään yli puoli tuntia, pahimmillaan pelin napsaistessa yhteyden poikki heti, kun oma vuoro oli palvelimelta saatu.

Sen pari kertaa, kun pitkän odottelun jälkeen lopulta pääsin Predatorin nahkoihin, meininki oli juuri niin muikeaa miltä se tutoriaalin perusteella vaikutti. Muiden pelaajien vaaniminen ja oman strategian miettiminen on jotain, mitä näissä peleissä harvemmin tapaa, varsinkaan näin hauskasti toteutettuna.

Kukkuu!

Todellisuus on kuitenkin kommandon housuissa ja siellä ei ole lainkaan niin kivaa kuin luulla saattaisi. Tehtävät ovat tylsänpulleaa perusräiskyttelyä käytännössä vain tykinruokana seisovaa tekoälyä vastaan, ja ilman Predator-uhkaa tätä ei pelaisi kukaan.

Valitettavasti kommando-osuuden yksioikoisuus tappaa osaltaan myös Predatorina pelaamista: typerän tekoälyn vuoksi sotilaat sujahtavat tehtävistä läpi todella nopeasti, joten Predatorilla on joka kartalla melkoinen työ pysyä joukon perässä.

Omanlaisensa lisän yleiseen ankeuteen tuo pelimoottori, joka sinänsä naulaa Predatorin vihreänruskean värimaiseman, mutta vuosikymmenen vanhalta näyttävällä pelimoottorilla. Yksityiskohtien määrässä ei todellakaan ole liioiteltu ja jokainen kartta näyttää identtiseltä. Ainakin peli rullaa iänikuisella rungollaan sujuvasti.

Varoittava esimerkki. Kun huolella lavastetut pressikuvat pelistä ovat kooltaan pieniä ja silti niistä näkee tekstuurien ankeuden, itse peliltä ei ihmeempiä graafisia ilotteluja kannata odottaa.

Viimeisen niitin pakettiin iskee sisällön puute. Karttoja on vain kourallinen ja pelimuotoja on tasan yksi. Hahmonkehityksessä ei ole syvyyttä yhtään ja uudet tavarat aukeavat satunnaisista loottibokseista, kuinkas muutenkaan. Yhdistettynä pitkiin odotteluihin, Predator: Hunting Groundsiin kyllästyy parissa tunnissa aivan totaalisesti.

Taustalla olevassa ideassa on kuitenkin potkua ja jos pelin ääreen onnistuu saamaan viisihenkisen kaveriporukan, puutteistaan huolimatta paketista on varmasti saatavilla hupia. Kokonaisuus on kuitenkin toteutettu etenkin satunnaisempaa pelaajaa ajatellen niin kömpelösti, ettei Predator: Hunting Groundsia voi millään tavalla suositella pelattavaksi.