Insomniacin parin vuoden takainen Spider-Man oli kenties paras hämispeli sitten PS2-aikakauden.

Spider-Man myi kuin häkä, ja erinomaisen menestyksen huomioiden ei ole mikään yllätys, että pelille on tuotettu myös jatkoa. Nyt verkkohommista ottaa kuitenkin vastuun aiemmassa pelissä hämähäkkivoimat saanut nuorukainen, Miles Morales.

Spider-Man: Miles Morales on Uncharted: Lost Legacyn tavoin hieman hankala määriteltävä. Se on itsenäinen julkaisu, joka toki jatkaa edeltäjänsä tarinaa, tai ainakin tapahtuu samassa maailmassa tuttujen hahmojen parissa, mutta se ei ole täysmittainen peli.

Pääjuonen humauttaa lävitse noin kymmenessä tunnissa, ja varmasti nopeampaakin jos ei eksy välillä sivutehtävien pariin. Koska keräiltävää ja verkotettavaa on edellisen pelin tapaan runsaasti, saa siitä varmasti muutaman pelitunnin irti vielä sen jälkeenkin.

Meininki on “lisää samaa”, joka olisi monissa muissa tapauksissa ongelma, mutta koska Spider-Manin pelituntuma oli niin vahva, ja Manhattan niin oivallisesti mallinnettu, en pidä tätä kovinkaan pitkänä miinuksena. Joitakin saattaa toki hymyilyttää, että molemmissa peleissä on kokolailla samanlaiset vihollisfaktiot uusilla logoilla, ja että tuoreet pahikset asuvat edellisiltä tyhjiksi jääneissä tiloissa, mutta hei, niinhän kiinteistöhommat toimivat!

Uutta Miles Moralesissa ovat talvinen ja jouluinen kaupunkimaisema, sekä Milesin voimasetti. Se poikkeaa Peter Parkerin hämistelykikoista siten, että Miles pystyy käyttämään sähkövoimia ja muuttumaan näkymättömäksi. Tämä tuo peliin yhtäältä lisää hiippailu-painotusta, mutta toisaalta sähköiskut tuovat pieksentään uutta svengiä. Myös puvuissa piisaa.

Spider-Man: Miles Moralesin suurin ja kenties keskeisin ero on kuitenkin kulttuurinen. Miles on mustan isän ja puertoricolaisen äidin poika, nuori mies modernissa Amerikassa. Insomniac ei väistä niitä teemoja, joita tämä tuo mukanaan, vaan nojaa niihin tarinankerronnassaan ansiokkaasti. Vertauskuvia ei tarvitse etsiä tiheällä kammalla, ja BLM-henki kulkee vahvasti tarinan mukana. Myös hieno Spider-Man: Into the Spider-Verse -elokuva on selvästi vaikuttanut pelin fiiliksiin.

Tarinassa olisi silti saanut olla suurempiakin irtiottoja. Hämähäkkijuonet pyörivät perinteisesti tiettyjen teemojen ympärillä, mutta Miles Morales käy lävitse monia niistä samoista käänteistä, jotka koettiin Peter Parkerin trikoissa edellisessä pelissä. Tavallaanhan tämä sopii temaattisesti siihen, että Miles kasvaa ottaakseen Spider-Manin tittelin itselleen tasavertaisena ja aikuisena supersankarina, mutta siinä vaiheessa, kun vedetään jälleen kerran isoja juttuja yhteen verkkojen voimalla tuntuu, että kohtaus on ehkä turhankin nähty.

Täytyy silti myöntää, että Miles Moralesissa on lämpöisempi fiilis. Miles on Peteriä yhteisöllisempi hahmo, joka käyttää pelissäkin enemmän aikaa oman naapurustonsa, perheensä ja ystäviensä parissa. Tuntuukin melkein siltä, että siinä missä hämähäkkeily on monesti eristänyt Peteriä muista ihmisistä, se vain tuo Milesia lähemmäksi näitä. Miles on myös nuorempi, vielä hommiaan opetteleva Spider-Man, joka toimii kontrastina rutinoituneemmalle Peterille.

Loppupeleissä Spider-Man: Miles Moralesin arvo määräytyy kuitenkin sen mukaan, kuinka paljon lisää Spider-Mania pelaaja haluaa elämäänsä. Jos aiempi peli on vielä tuoreessa muistissa, kannattaa ehkä ottaa maltillinen asenne ja antaa julkaisun hieman pudottaa hintaansa ennen ostopäätöstä. Toisaalta, Miles Morales vangitsee juhlapyhiin valmistautuvan New Yorkin fiiliksen erinomaisesti, ja siitä voi olla sangen leppoisaa nautiskella kuusen valojen tuikkiessa.