VirtuaVerse ei ole pelkästään vuoden 2020 unohdettavin nimi pelille, vaan myös vanhan koulukunnan point-n-click -seikkailu. Reissu voi olla epätasainen, mutta kyberpunkin neonvärjätty korporaatiohelvetti tuntuu melkein mukavalta retromaisemalta, johon voi paeta nykypäivän koronaa ja tylsämielisiä natseja pursuavaa todellisuutta.

Päähenkilömme Nathan herää sängystään vain huomatakseen, että tyttöystävä on häippässyt yön aikana ja jättänyt jälkeensä vain huulipunalla kirjoitetut hyvästit vessan peiliin. Aamua ei varsinaisesti paranna se, että Nathanin virtuaalilasit ovat menneet rikki, joten hän missaa kaiken sen lisätyn todellisuuden sisällön, joka normaalisti täydentää VirtuaVersen asukkaiden maisemia.

Tästä sitten avautuukin polveileva seikkailu, joka kasvaa kadonneen ihmisen etsimisestä koko yhteiskunnan rakennetta kyseenalaistavaksi kokemukseksi, kuten kyberpunkissa on monesti tapana. Pelaajalle tämä tarkoittaa monen monituisen epätodennäköisen pulman ratkomista tiukan synawaven tykitellessä kaiuttimista.

Siinä missä Monkey Islandin ja vastaavien klassikoiden ystävät ovat varmasti kotonaan VirtuaVersen kanssa, voi modernimmalla pelaajalla mennä hetkonen päästä oikealle taajuudelle. Peli ei juurikaan opeta genrensä perusmekaniikkoja vaan olettaa, että yksinkertaisten naksutteluiden sijasta pelaaja osaa avata inventaarionsa ja huitoa jokaista ruudulta löytyvää kiintopistettä jokaisella repussa olevalla välineellä.

Tämä on kenties hieman epäreilusti sanottu, koska päähenkilön asuntoon sijoittuvat pulmailut ovat pelin eniten maalaisjärkeen vetoavaa sisältöä. Siitä eteenpäin meininki meneekin sitten enenevissä määrin epätodennäköiseksi ja, ikävä kyllä, huonosti suunnitelluksi.

Yhden pulmapelin tehneenä voin avoimesti myöntää, että hyvä pulmasuunnittelu on vakava taiteenlaji, johon tarvitaan ihan oikea osaaja. Aivan kuten tarina, se ei synny vasemmalla kädellä jonkun muun pestin ohella. VirtuaVerse kärsii kuitenkin minimaalisen tekijätiimin syndroomasta, jossa vastuita on ollut paljon, ja tekijöitä vähän.

Tästä päästäänkin kätevästi Victor Loveen, joka on vastuussa pelin musiikki- ja tarinasisällöstä. Victor on tunnettu ja arvostettu synthwave/industrial-artisti, joka on tehnyt yhteistyötä mm. KMFDM:n sekä Spiritual Frontin kanssa. Yksi silmäys tämän vuonna 2016 julkaistuun Technomancy-levyyn paljastaa, että VirtuaVerse on selvää laajennusta Loven omaan henkilökohtaiseen kyberpunk-mytologiaan. Vaikka pelin pääosin oivallinen retrografiikka onkin tähän estetiikkaan omistautuneen Valenbergin työtä, on luovasta sisällöstä loput Lovea.

On kuitenkin varsin selvää, että musiikki on Loven pääasiallinen lahjakkuus. Kuten sanottua, pelin pulmasisältö on pulmallista kaikilla väärillä tavoilla. Kuuluuhan toki genren perinteisiin, että osaan ongelmista on täysin epätodennäköinen ratkaisu, mutta VirtuaVerse ei suostu ohjaamaan pelaajaa oikeaan suuntaan dialogin tai esinekuvausten kautta. Tämän johdosta päähenkilöllä ei usein ole mitään maailmansisäistä syytä tehdä niitä asioita mitä pelaaja ohjaa hänet tekemään.

Peliaikaa on paisutettu anteliaasti sillä, että sankarimme joutuu juoksemaan päämäärättömästi edestakaisin ruudusta toiseen siltä varalta, että jotain on jäänyt huomaamatta, tai jokin esine on jäänyt poimimatta. Näin VirtuaVerse tuntuu välillä hidden object -peliltä, jossa etenemiseen vaaditaan, että jokainen parin pikselin ihme on takuulla visusti repussa.

Pahinta tässä on, että jonkin esineen poimiminen saattaa ainoastaan avata kriittisen keskusteluvaihtoehdon, jota ilman juoni ei etene tuumaakaan. Pelaajan on luonnollisesti täysin mahdotonta tietää näin tapahtuneen, ennen kuin hän jututtaa joka ikisen hahmon uudestaan lävitse. Pahimmassa tapauksessa juttukaveria joutuu etsimään joltain aiemmalta alueelta, josta on aiemmin juonen kantamana karattu pois.

Tarina on puolestaan aivan viihdyttävä, ja se rypee huolettomasti genrensä konventioissa. Peruskuvioiden lisäksi mukana on hieman mystiikkaakin, joka tuskin tulee yllätyksenä Loven faneille. Tarinan sävyä voisi kuvata parhaimmillaankin epätasaiseksi, koska se vaihtelee arvaamattomasti ryppyotsaisen kybertylytyksen ja Monkey Island -hupailun välillä.

Tarinan pahimmat ongelmat nousevat kuitenkin hahmoista, tai oikeastaan näiden puutteesta.

VirtuaVersen aivan vasta pelanneena en oikeastaan osaa kertoa mitään sen päähenkilöstä, Nathanista, paitsi että tällä on epäterve lähestymistapa parisuhteeseen, ja että tämä osaa välillä olla aikamoinen vehje.

Koska tätä samaa tautia esiintyy myös monilla muilla hahmoilla, Love vaikuttaa kuuluvan koulukuntaan, joka sekoittaa paskan asenteen persoonallisuuteen.

Se, että VirtuaVerse on tarinallinen pulmapeli, jolla on ongelmia sekä tarinassa että pulmailussa, ei välttämättä nosta sitä kenenkään ostoslistan kärkeen, enkä varsinaisesti usko, että sen siellä pitäisi ollakaan. Tästäkin huolimatta Love on aika peto sävellyshommissa, eikä Valenbergin grafiikassa ole valittamista.

(On myös jotenkin kyberpunkin henkeen kuuluvaa, että pelin julkaisee pieni suomalainen metallimusiikkitalo Blood Music sen sijaan, että VirtuaVerse kulkisi minkään vakiintuneen pelijulkaisijan kourien kautta. -toim. huom.)

Jos VirtuaVersen ottaa jonkinlaisena pelin muotoon väännettynä konseptialbumina, muuttuu se oikeastaan aika mukiinmeneväksi kokonaisuudeksi. Sen estetiikassa on paljon nautittavaa, ja tarinastakin löytyy suorastaan mainioita osuuksia, jos niitä on valmis hieman odottamaan.

Ja kyllähän aina löytyy myös niitä, jotka jollain perverssillä tavalla nauttivat täysin epätodennäköisten pulmien hinkkaamisesta.