Warhammer: Chaosbanen läheisin vertailukohta ei kuitenkaan ole Diablo III, vaan se löytyy itse asiassa hieman kauempaa vanhan Dungeon Siege -pelisarjan ja etenkin sen kolmannen osan kohdalta. Molemmat ovat selkeästi mätkintään ja hutkintaan maailmanrakennuksen, juonen tai tarinan kustannuksella keskittyviä isometrisiä taistelupelejä.

Sekä Chaosbane että Dungeon Sieget kannustavat myös pelaamaan kaverin kanssa samalla sohvalla tai netin yli. Kaksikkoa yhdistää myös se, että kummatkaan eivät kykene nousemaan samaan aikaan tarjolla olevien pelien yläpuolelle, hyvästä yrityksestä huolimatta.

Yhden henkilön show

Chaosbanen tarina menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kaaos möyrii edelleen Kislevin pohjoisilla perukoilla ja sitä vastaan lähetetyt geneeriset Warhammer-sankarit jahtaavat ilkeän armeijan pääheppuja käytäväpalikoista kootusta kentästä toiseen.

Erikoishuomion ansaitsevat ei-pelaajahahmot, jotka istuvat joka ikisen taistelun aikana leirissä käsiensä päälle, ja pyrähtävät korkeintaan pomotaistelun jälkeen paikalle kommentoimaan pelaajan toimia. Pelin olisi kannattanut edes yrittää selittää sitä, miksi yksi valtakunnan voimakkaimmista velhoista inkvisiittoreineen istuu tatin lailla tukikohdassa, jos "koko maailman kohtalo on vaakalaudalla".

Tapahtumapaikat vaihtuvat viemäreistä linnoituksiin, lumisiin metsiin ja lopulta vähän lämpimämpiin ympäristöihin. Samalla vaihtuvat myös kaaoksen joukot Warhammer Fantasy Battle -mythoksen mukaisesti Nurglen visvaisista apureista Khornen verisiin demoneihin ja niin edelleen. Harmillisesti iso osa peruskööristä muuttaa vain hieman ulkoasua kykyjen pysyessä pitkälti samoina kautta kampanjan. Katraan pääpaino on selkeästi lähitaisteluun pyrkivissä öttiäisissä, ja niiden ympärillä tanssiminen on pelin kulun kannalta isossa osassa.

Fantasian ABC

Jos vastus on fantasiapelien peruskauraa, niin ovat sankaritkin. Warhammerista löytyisi paljon peruskilpiritaria, jousiampujaa, kääpiöberserkkeriä ja haltiamaagia mielenkiintoisempia tapauksia kaaosta vastaan laitettavaksi, mutta Chaosbane pitäytyy siinä kaikkein ilmeisimmässä kvartetissa.

Jokainen toteuttaa pitkälti juuri sitä roolia kuin kuvittelisi. Kiven takana heiluva ritari ottaa vahinkoa eturintamassa riehuvan kääpiön kanssa kahden muun viskoessa taikaa tai nuolisadetta takaa. Erilaisia aktiivisia ja passiivisia kykyjä on onneksi kohtalaisen suuri määrä, joten valmista muottia pääsee ainakin vääntelemään, jos sitä ei kokonaan rikki saakaan.

Parhaimmillaan Warhammer: Chaosbane on yhdessä muiden kanssa pelatessa, jolloin eri hahmojen synergiat pääsevät vielä paremmin oikeuksiinsa. Tällöin erikoisuudet, kuten velhon kyky liikutella osaa taioistaan oikean tatin avulla, saavat uusia ulottuvuuksia. Vihollisia nippuun vetävän pyörteen voi esimerkiksi ohjata sopivaan kohtaan kääpiön isoa iskua varten.

Normaalivaikeustasolla kaaos ei juuri pistä pomomatseja lukuun ottamatta kovasti vastaan, jolloin pelin pääpaino siirtyy selviämisestä kentän putsaamisen optimointiin. Ruuvia saa kyllä reilusti kovemmallekin, jos kuvittelee taitojensa ja varusteidensa puolesta pärjäävänsä Isojen Pahojen seurassa. Syvyyden vähyyden ja palkintorojujen itseään toistavan luonteen takia suurin osa pelaajista lienee tyytyväisempi jouhevan demoninmurskauksen parissa.

Loppukaneetti

Warhammer: Chaosbane ei ole missään nimessä huono peli. Samalla sohvalla pelattavia mättöpelejä ei liiemmälti ole tarjolla, ja se tarjoaa eri hahmojen kautta hyviä synergiaetuja yhteistyössä pelaaville. Eri kyvyissä on muutamia hienoja ideoita ja peli puksuttaa kohtalaisen pitkän kampanjan läpi hyvää tahtia.

Chaosbane ei kuitenkaan kykene perustelemaan viiden kympin hintalappuaan sisällön määrän tai näyttävyyden osalta. Olevat ja tulevat Diablon kaltaiset pelit tekevät saman tai enemmän halvemmalla, tai jopa ilmaiseksi.

Hyvää:

  • Mukavasti vaihtelevat taistelukyvyt
  • Näyttävät pomotaistelut
  • Yhteistyössä pelaaminen

Huonoa:

  • Kallis
  • Tylsän perinteiset sankarit
  • Itseään toistava sisältö