Warhammer 40,000 on legendaarinen peliympäristö, joka pursuaa eeppisen mittakaavan sotaa, toinen toistaan karskimpia ja karrikoidumpia sotureita sekä jylhän goottilaista maisemaa. Moni sanookin, ja hyvästä syystä, että WH40k on parhaimmillaan silloin, kun siinä ei ole juuri syvällisyyttä mutta poskettomat määrät tyylikästä pintaa.

Ei siis ihme, että WH40k on erityisen suosittu miniatyyri- ja videopelien keskuudessa.

Toimintaroolipeli Warhammer 40,000: Inquisitor - Martyrissä on sama asetelma kuin kaikissa muissakin WH-peleissä. Kaaos on korruptoinut Keisarikuntaa isolla kädellä, ja pelaaja siivoaa nurkkia yksi plasmasuihku ja liekinheittimen roiskaus kerrallaan. Juoni on herttaisen yhdentekevä, dialogi niin tökeröä että väkisinkin naurattaa ja hahmot niin ohuita, että niistä näkyy valo läpi.

Martyr on ehta Diablo-klooni. Siinä ei ole mitään muuta sisältöä kuin taistelu. Kaikki hahmon kokemuksella karttuvat kyvyt ja löydettävät tai ostettavat varusteet liittyvät tappamiseen ja kaikki kanssakäyminen maailman kanssa käydään aseellisesti. Tehtävien aikana ei voi vaikuttaa mihinkään, dialogivaihtoehtoja ei tarjoilla, ja on vain yksi tapa mennä eteenpäin, eli läpi harmaan väärkiven ja mutantin verta tirskuvan lihan.

Martyr ei keksi mitään itse, ja ammentaa kaiken kuin suoraan 15 vuoden takaa. Grafiikat ovat suttuisia, näkökenttä pieni, äänet tuhertavia poksahteluja, ja inventaarionhallinta se tuttu kömpelö laatikkoleikki. Kentät ovat todella pieniä, ja vaikka tekemistä riittää hulvattomat määrät, peli alkaa toistaa itseään alta kahden tunnin.

Pelattavuuskin on vähän niin ja näin. Aseiden eri hyökkäyksiä ei selitetä mitenkään, mekaniikat opitaan kantapään kautta ja eri varusteiden edut paljastuvat pitkälti vahingossa.

Ja tästä huolimatta Martyria on kiva pelata, etenkin samalla sohvalla kaverin kanssa pelattuna. Se on sopivan aivotonta mätkettä jossa ei tosiaankaan tarvitse miettiä yhtään mitään. Sitä vain menee eteenpäin ja listii ihan kaiken mikä vastaan tulee, ja antaa itselleen luvan rypeä voimafantasioinnissa estoitta. On yksinkertaisesti lystiä istuttaa tykkitorni tulitueksi ja sen jälkeen kahlata keskelle demonimerta sahamiekka heiluen.

Kunhan peliltä ei odota mitään oikeasti hyvää, ja vanhanaikainen toteutus ei harmita, Martyria voi suositella. Kannattaa ehkä kuitenkin odottaa, että peli rysähtää alelaariin – 50 euroa tästä on aika pitkä penni, ja se tuskin jaksaa myydä täysihintaisena kovinkaan kauaa.