Tietokone-lehden marraskuun numerossa toimittaja Kim Leidenius visioi vähittäiskaupan siirtymistä tietoverkkoihin - hyvine ja huonoine puolineen.

Aivan olematonta verkkokauppa ei enää ollut, sillä artikkelin mukaan Yhdysvalloissa toimi jo jättimäinen ”elektroninen ostoskeskus”, jonka asiakkaat maksoivat palvelusta 250 markan vuosimaksua. Comp-U-Card toimi pelkkänä digitaalisena tilaustenvälittäjänä, joka toimitti tavaratilaukset eteenpäin niiden valmistajille.

Hieman samaan tapaanhan toimii nykyisin esimerkiksi AliExpress, jolla ei varsinaista ”omaa kauppaa” ole laisinkaan, pelkkä digitaalinen näyteikkuna eri myyjien tuotteilla.

Leidenius visioi tulevia mahdollisuuksia, joissa tavaroita valmistetaan vasta tilauksesta, juuri halutunmallisina, -kokoisina ja -värisinä. Valitettavasti salamannopeasti tehdyistä mittatilausuikkareista ei ole tullut todellisuutta vielä tänäänkään.

Nettikaupan eduiksi laskettiin myös intimiteettisuoja. Monitori ja näppäimistö eivät tuomitse pikkuhousuja ostavan miehen toimia. Nykyisin närää aiheuttava tietojen urkinta oli myös tapetilla: ”Ihmisten ostokäyttäytymistä seuraamalla voi saada merkittävästi tietoa, jota voidaan edelleen käyttää tuotteiden markkinoinnissa. Asiakas saattaa näin joutua kokemaan ahdistavia ’Mistä he tuon tiesivät’ -tyyppisiä tuntemuksia.”

Kovin tuttua tekstiä edelleen vuonna 2019.