En ole kauhupelien suurin ystävä. Pelkääminen peleissä ei kuulu huvituksiini. Siksi suhtauduin epäileväisesti tarjoukseen tutustua Capcomin uuteen Resident Evil 7: Biohazardiin, etenkin kun nenän alla heilutettiin vieläpä bonuksena PlayStation VR -tukea.

Lopputulos oli pitkälti sitä mitä arvata saattoi: kohoavaa pulssia, muutama naamapalmu ja lyhyet pelisessiot, nekin pääsääntöisesti keskellä päivää.

Päähenkilönä nähtävä Ethan Winters on tavallinen talliainen, joka saa yllättäen viestin kolme vuotta sitten kadonneelta morsiameltaan. Toivonkipinän herätessä Ethan ajautuu Louisianan rämeille ja niiden keskellä häämöttävälle, Bakerin perheen läpikotaisin ränsistyneelle maalaiskartanolle.

Alun tunnelma on äärimmäisen painostava, sillä vaimon ja parinkymmenen muun kadonneen kohtaloa valotetaan pikkuhiljaa eikä pelaaja oikein tiedä, mitä tuleman pitää.

Ihmismielen synkimpien sopukoiden syväluotaamisen lisäksi luvassa on sarjalle ominaista zombitoimintaa, mutta hieman uudella twistillä: henkiinjääminen on voittamista tärkeämpää. Itseään voimakkaampien vastustajien välttely ja niiltä pakeneminen on siksi isossa osassa peliä .

Täydellisesti kilahtaneen Bakerin perheen rujo tarina ja todellisuus antavat pohjan kauhuseikkailulle, joka tuntuu enemmän itsenäiseltä peliltä kuin Resident Evil -jatkumoon kuuluvalta rutiininomaiselta pelituotteelta.

Resident Evil 7: Biohazard poikkeaa sarjan aiemmista peleistä hyvin voimakkaasti useammallakin tapaa. Ensinnäkin sen kuvakulma on siirretty ensimmäiseen persoonaan, mikä toimii kauhupeleissä inhan tehokkaasti. Pelihahmon olan takaa kyylääminen antaa pelaajalle hieman välimatkaa itse hahmon koettelemuksiin, hahmon silmien kautta kuvatut tapahtumat eivät tällaista turvapuskuria anna.

Toisin sanoen, se mitä tapahtuu, tapahtuu suoraan pelaajalle itselleen.

RE7 hyödyntää perspektiivikikkialua muutamassa kohtauksessa erittäin tehokkaasti. Myös mielipiteitä jakavaa böö-kauhua on luvassa, mutta peli ei onneksi luota sen voimaan tylsistymiseen asti. Tunnelmalla ja odotuksella pelataan paljon enemmän.

Maalaiskartanon rakennuksissa käyskentely on jatkuvasti ahdistavaa, eivätkä edes varsin perinteiset pulmamekaniikat eri esineiden käyttämisestä eri paikoissa anna pelimäisyydessäänkään paljoakaan aikaa huokaista.

Edes aseistuksen parantuessa Ethan ei menetä haavoittuvuuttaan, sillä hän ei ole ammattisotilas tai agentti. Ammuskelu on kankeaa todennäköisesti tarkoituksella ja elintärkeitä pääosumia on parempi opetella sihtaamaan heti alusta asti, sillä ammukset ovat usein kortilla.

Peliä ei voi myöskään tallentaa täysin vapaasti, joten seuraavan oven avaaminen tai nurkan taakse vilkaiseminen saattaa käydä herkästi Ethanin terveyden ja oman pumpun päälle.

Toinen iso myyntiartikkeli on se, että peli tukee PlayStation VR – laseja . Laitteen avulla tunnelmaan tulee vielä toinen pykälä lisää, vaikka näkymien tarkkuus kärsiikin harmillisen paljon, etenkin reunanpehmennyksen ja joidenkin tekstuurien kohdalla .

Lopulta varsin harvat tapahtumapaikat on työnnetty täyteen lahoavaa ja mätänevää tavaraa, jonka lähelle ei halua mennä käyskentelemään ihan periaatteesta. Monissa kohteissa ja kohtauksissa onkin hieman virtuaalitodellisuuden esittelyn meininki, sillä vaikka ne ovat sinänsä hyvin täyteen ahdettuja, ympäristö on lopulta hyvin staattinen.

Vr peleille tyypillinen ongelma on pieni pahoinvointi, joka kumpuaa silmien näkemän runsaan liikkeen ja korvien tasapainoaistin kokeman staattisuuden ristiriidasta. Läheskään kaikki pelaajat eivät pahoinvointia koe, mutta sen mahdollisuuttakin pyritään vähentämään ensisijaisesti parilla eri keinolla.

Tärkein näistä on Ethanin liikkuminen. Ethan askeltaa peliohjaimella (Move-ohjaimia ei harmillisesti tueta) noin 30 asteen kulmissa. Tämä tuntuu selvästi helpottavan tasapainoaistin ja näköaistin välistä taistelua.

Toinen lisäapu on päälle tai pois kytkettävä, pelaajan eteen ilmestyvä ohut kehikko. Se puree etenkin istujaltaan pelaavi en pahoinvointiin , mutta heikentää immersiota harmillisesti.

Omissa vr -sessioissani pyrin pitämään sekä avut että pelin keston vähäisenä. Kannattaa kuitemkin varautua siihen, että lasit on välillä pakko ottaa pois naamalta, ellei maha ole poikkeuksellisen vahva.

Teknisesti RE7 on hieman ristiriitainen kokemus. Realistisen oloisten huoneiden vastapainoksi valaistus on varsin alkeellista, eikä onnistu myymään hämärtyvän illan tai kolkon kellarin tunnelmaa täysin. Vr-moodissa peli menettää vielä tukun lisää valon ja varjon leikin tarkkuudesta.

Mutta sen mitä visuaalisella puolella häviää, sen Resident Evil 7: Biohazard ottaa audiopuolella takaisin.

Musiikkia käytetään pelissä säästeliäästi, sillä leijonasosa fiiliksestä luodaan erinomaisen äänisuunnittelun kautta. Narisevat lattialaudat ja kaukaiset kopinat pitävät pelaajan hyvin varpaillaan etenkin, kun monet vastustajista ovat Ethanille aivan liian kova vastus pidemmälläkin pelissä.

Hiljaisuus ennen myrskyä ja sitä seuraava kaoottinen pakomatka toimivat molemmat erinomaisena tehokeinona.

Resident Evil 7: Biohazard ei ole perinteinen Resident Evil. Se muistuttaa tyyliltään eniten sitä ihan ensimmäistä osaa, jossa pelaaja on selkeästi altavastaajana. Allekirjoittanut on häpeilemättä varsin säikky, joten osa tekstissä kuvailluista peloista ei välttämättä manifestoidu jokaisen kohdalla.

RE7:n tunnelma on silti todella vahva ja se onnistuu yllättämään juuri silloin, kun pelaaja kuvittelee päässeensä tilanteen tasalle.

Seuraavaksi jotain kirkkailla väreillä kuorrutettua voimafantasiaa höpöhöpömaassa tälle herralle, kiitos.

– Matti Isotalo

PLUSSAT:

  • Ahdistava kuin mikä
  • Mielenkiintoinen tarina
  • Erinomainen rytmitys
  • Audiosuunnittelu

MIINUKSET:

  • Ahdistava
  • Etenkin PSVR:llä hieman rujo
  • Ei Move-tukea