Oveen koputetaan. Ensin normaalisti, mutta kun ovea ei avata heti, koputus muuttuu intensiivisemmäksi, käskevämmäksi. Yona hätkähtää ajatuksistaan, nousee nojatuolista ja pistää kännykän taskuunsa. Hän kävelee ripeästi ovelle ja kurkistaa ovisilmästä. Oven takana on ryhmä poliiseja. Mitä nyt, Yona ajattelee, mutta miete keskeytyy, kun ovi repäistään saranoiltaan auki.
Hänelle on tehty juuri selväksi, että häntä tarvitaan nyt, ja hänen aikaikkunansa luonnolliseen vuoropuheluun sulkeutui sillä hetkellä, kun hän käytti kalliin ajan empimiseen. Sisälle ryntää viisi poliisia. Yona paiskataan maahan. Hänen kätensä lukitaan käsiraudoilla selän taakse yhteen.
”Mitä minä olen muka tehnyt?” Yona parahtaa poliiseille. Yksi poliisimiehistä kääntää Yonan kengänkärjellään selälleen ja katsoo tuimasti silmiin: ”Me tiedämme, mitä teit viime viikolla! Kävit tapaamassa Tailaa. Ja nyt Taila on kirjoittanut Facebookiin jotain sellaista, mitä yhteiskunnassamme ei voida sallia: hän kritisoi presidenttiämme.”
**
Tarina voisi olla kuvaus dystooppisesta tulevaisuudesta tai se voi olla kuvaus tästä päivästä tai jopa historiasta – se riippuu täysin siitä, missä päin maailmaa lukija asuu.
Suomessa kyseinen tarina voi olla olkaa kohauttamalla ohitettu visio: never happens!
Teknologia on vain työkalu, jolla voidaan tehdä sekä hyvää että pahaa.
Sellaisissa maissa kuin Kiinassa tai erityisesti Pohjois-Koreassa tarina on jo todellisuutta: ihmisiä seurataan ja pahimmillaan pienistä rikkeistä seuraa kohtuuttomat tuomiot. Tällaisissa valtioissa digitaaliset työkalut antavat valtaa, uusia keinoja seurata kansalaisia sekä heidän mielipiteitään ja liikkumistaan. Jos valtaapitävät ovat erityisen huolissaan asemastaan, on selvää, että digitiedot auttavat kansalaisten ruodussa pitämisessä.
Koronakevään keskusteluun on nostettu tartuntaketjun selvittäminen kännykkäsovelluksen avulla meillä Suomessakin. Sovellus seuraa ihmisten sijaintia ja osaa yhdistää, jos joku ihminen on liikkunut lähellä koronatartunnan saanutta.
Ajatus on hieno: yhtä yhteiskuntaamme eniten koettelevaa kriisiä tuleekin pyrkiä ratkaisemaan teknisten työkalujen avulla. Mikä olisikaan loistavampi tapa kuin käyttää hyväksi kännykän sijaintitietoja? Jokainen meistä kulkee kuitenkin älykännykkä taskussaan. Jo nyt ihmiset jakavat autuaasti sijaintitietojaan Googlelle ja muille sovelluksille.
Ajatus siitä, että valtio tietää, missä kulloinkin kuljetkin, on saanut monet yksityisyydestä huolehtivat ihmiset varpailleen. Huoli on oikeutettukin ja ennen kaikkea tulevaisuuteen suuntautunutta: Voidaanko ihmisten sijaintitietoja käyttää muuhunkin? Kuinka turvassa tiedot ovat? Mihin tiedot säilötään ja kuka on oikeutettu käymään niitä läpi?
On hyvä huomata, että teknologia, esimerkiksi nyt paikkatietoon perustuva sovellus, on vain työkalu. Työkaluilla voidaan tehdä sekä hyvää että pahaa. Parhaimmillaan esimerkiksi paikkatietoja keräävillä sovelluksilla estetään pandemian leviäminen. Pahimmillaan niillä rajoitetaan ihmisoikeuksia.
Mielestäni keskustelussa uuden teknologian vaaroista ja mahdollisuuksista ei pitäisi painottua teknologiaan, vaan puhua ennemminkin toimintaympäristöstä, jossa uutta teknologiaa käytetään. Diktatuurissa rajat vetää vain yksi henkilö. Demokratiassa koko kansakunnalla on mahdollisuus – ainakin periaatteessa – osallistua toimintarajojen määrittelyyn äänestämällä.
Pidetään siis jatkossakin huolta demokratiasta. Se on myös uuden teknologian käytön kannalta turvallisinta.
Kirjoittaja on futuristi, dippainssi ja kauppatieteen tohtori, joka innostuu erityisesti uusista teknologioista. @elinafuturist
**
Kesäkuun Mikrobitti nyt ulkona! Testissä uudet 4g-reitittimet, Apple MacBook Air, iPhone SE (2020), The C64, halvat pc:t, salasanamanagerit... Lue lisää!
