Entisajan torpissa ja tuvissa ruokaa laitettiin yhdessä isossa padassa. Useampaan astiaan ei ollut mahdollisuutta: tulen yllä oli yksi koukku, jonka varassa pata porisi.

Valuraudasta tehty hellapiisi eli kannellinen keittoliesi helpotti ruoanlaittoa monella tapaa.

Ruokaa ei enää kypsennetty hehkuvien hiilien tai liekin päällä, vaan raudasta valetulla tasolla, jonka alla paloi tuli.

Kattila voitiin laittaa joko rautalevyn päälle tai suoraan tulelle poistamalla hellasta hellarenkaita. Useat hellapaikat antoivat mahdollisuuden myös useamman keittoastian käyttöön.

Kattiloihin suora pohja

Hellapiisi muutti ruoanlaiton kattilanpohjia myöten. Aiemmin keittoastiat olivat pyöreäpohjaisia ja ne roikkuvat tulella joko erityisen hahlon eli koukun varassa tai seisoivat kolmijalalla. Tasainen hella vaati kattiloilta suoraa pohjaa.

Vanhatkin kattilat kelpasivat vielä ruoanlaittoon, sillä pyöreäpohjaisen kattilan sai upotettua hellaan poistamalla irrotettavia hellarenkaita.

Piirros. Ruiskumestarin talo (1818) on Helsingin kantakaupungin vanhin puinen asuinrakennus. Kuvassa keittiö. HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Uusista keittoastioista tehtiin kuitenkin tasapohjaisia, sillä niitä oli helpompi käsitellä ja säilyttää. Kahvipannujen ja patojen alareunaan tehtiin myös erityisiä kauluksia, jolloin pannun saattoi laittaa tulelle hellanrenkaiden varaan tai vain hellan päälle. Näin myös lämpötilan säätö oli aiempaa helpompaa.

Myös palovammat vähenivät, kun uunien elävä tuli jäi piiloon hellanlevyjen alle eikä hiiliä tarvinnut siirrellä patojen alle.

Hellapiisi vähensi myös puunkulutusta, sillä suljetussa liedessä puun energiasisällöstä saatiin talteen enemmän kuin avonaisesta takasta, josta lämpö karkasi suoraan ulos.

Piisi vei valon

Piisissä oli huonotkin puolensa: keittiöistä hävisi avotulen tuoma valonlähde. Aikana, jolloin valonlähteitä oli vähän ja kynttilätkin olivat arvokkaita, hellan tulta ei ollut varaa pitää piilossa. Toisaalta ruoanlaitto piisillä oli astetta turvallisempaa.

Hellapiisiin kuului yleensä keittotason lisäksi myös piisin alla oleva pieni uuni, joka lämpeni samoilla puilla kuin hella. Tällä oli vaikutusta varsinkin leivontaan. Kun muurattua leivinuunia piti lämmittää useita tunteja ja vielä odottaa lämmön tasaantumista, valurautahellan uunissa lämpöä oli aina, kun hellassa oli tuli.

Leivän paistaminen näissä uuneissa ei välttämättä ollut kovin helppoa, sillä uuni lämpeni epätasaisesti eikä pysynyt tasaisen lämpimänä kuten vanha muurattu uuni. Pieni uuni oli kuitenkin helpotus kesäaikaan, kun tulta ei tarvinnut pitää yllä lämmön takia.

Kankirauta kelpasi hellaan

Rautaisen hellapiisin valmistus tuli mahdolliseksi, kun masuuneissa opittiin valmistamaan valurautaa eli takkirautaa.

1600- ja 1700-luvulla valmistettu takkirauta oli vielä liian heikkoa hellapiisien ja valurautahellojen valmistamiseen. Tämä johtui järvimalmin fosforista ja vuorimalmin kuparista ja rikkikiisusta.

Takkiraudasta tehtiin sen sijaan erilaisia yksinkertaisia talousastioita savimuoteilla. 1700-luvun lopulla Teijossa otettiin käyttöön myös hiekkalaatikkomuotti, mutta materiaali oli edelleen liian helposti hajoavaa levyjen valmistukseen.

Vasta 1800-luvulla keksitty mellotus eli hiilen poisto raudasta putlausuuneissa mahdollisti kankiraudan, joka oli riittävän lujaa hellanrenkaiden ja hellalevyn taontaan.

Menetelmä soveltui hyvin myös muiden talousesineiden valmistukseen, mikä lisäsikin patojen ja pannujen valmistusmääriä Suomen valimoissa. Muun muassa Fiskarsin valimo aloitti toimintansa vuonna 1827.

Mallia Ruotsista

Ensimmäisten hellapiisien malli tuli Suomeen luultavasti Ruotsista, jossa raudanvalmistuksella oli jo pitkät perinteet. Esimerkiksi Fiskars käynnisti vuonna 1832 hienotakomon, johon hankittiin mestarit ja työkalut Ruotsista.

Aluksi valettuja hellapiisejä asennettiin muurattuihin tulisijoihin. Esimerkiksi Finlaysonin tehdasalueen keittiöissä oli 1830-luvulla palovakuutusasiakirjan mukaan sekä vanhoja, avoimia takkoja että uusia hellapiisejä.

Puuhella. Tältä näytti tyypillinen keittiö 1900-luvun alussa. HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Fiskarsin tilauskirjojen mukaan yritys myi 1840-luvulla hellankansia, arinoita, paistinuuneja ja uuninluukkuja kauppiaille ja varakkaille säätyläisille. Kokonaisia valurautaisia helloja yritys alkoi valmistaa vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Erillisiä valurautahelloja oli kuitenkin jo ostettu Suomeen Ruotsista, josta hellanvalmistuksen tietotaito luultavasti levisi Suomeenkin. Englannissa oli aloitettu rautahellojen valmistus jo 1810-luvulla, ja esimerkiksi Pohjois-Amerikassa valurautahella syrjäytti kokonaan vanhat muuratut tulisijat.

Hellanvalmistus levisi myös muihin valimoihin. Fiskarsin lisäksi helloja valmistettiin myös Turun rautamanufaktuurissa, Taalintehtaalla sekä Helsingin, Tampereen ja Porin konepajoilla.

Hellapiisi kirvoitti patenttihakemuksia

Suomessa tehtiin paljon erilaisia hellapiisiä koskevia patenttihakemuksia. Vuosina 1847–1917 Suomessa haettiin yhteensä 46 liettä tai keitintä koskevaa patenttia. Suurin osa niistä koski puukäyttöistä hellaa tai sen osaa, kymmenkunta pienoishellaa tai keitintä.

Patentteja haettiin esimerkiksi erityisille venttiileille, joilla voitiin säätää tulen voimakkuutta. Venttiilin avulla tuli voitiin sammuttaa koskematta pesässä oleviin puihin ja taas sytyttää uudelleen avaamalla venttiili, jolloin kekäleet syttyivät voimakkaassa vedossa.

1900-luvun alkupuolelta löytyy patenttihakemus hellanlevyyn kiinnitettävälle keittokotelolle, jonka sisään laitettiin keittoastia. Kotelon tehtävä oli suunnata liekit erityisesti keittoastiaan. Tarjolla oli myös keittolaitteita, jotka asetettiin puuhellan rinkiin ja käytettiin pienimuotoiseen keittämiseen. Ajatuksena oli säästää puuta ja jouduttaa keittämistä.

Hellatasoja valmistettiin myös pystyuuneihin. Esimerkiksi työväenasuntoihin rakennettiin erityisiä hellauuneja, joiden sisällä oli muurattu hellanlevyllä varustettu syvennys. Tarjolla oli myös erityisiä valurautaisia laatikoita, jotka voitiin kiinnittää pystyuuneihin ruuveilla.

Lähde: Vuokko Lepistö: Joko teillä on priimuskeitin?

Juttu julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 1/2014.