Kolmetoistavuotias suomalaispoika on lähtenyt Lapin korpeen suorittamaan aikuistumisriittiä. Hänen pitää vuorokauden aikana tuoda metsästä saalis. Paineet ovat kovat, onhan pojan isä aikanaan tuonut omalta seikkailultaan peräti karhun. Mutta poikapa saakin kiinni Yhdysvaltojen presidentin. Jo viiden lauseen juonitiivistelmä kertoo, ettei Big Game (Suurriista) ole elokuvana ihan vakavimmasta päästä. Kun sekaan soppaan laitetaan lisäksi salajuoni, terroristeja ja vuoristomaisemia, ollaan jo vahvasti fantasian puolella. Tiivis, noin puolitoistatuntinen elokuva muistuttaakin myönteisellä tavalla 1980-luvun toimintakomedioista, joissa huumori ja liike eivät vielä olleet hautautuneet akrobaattisten toimintakohtausten ja superhirviöiden alle.

Jalmari Helanderin ohjaamaa Big Gamea on kutsuttu kaikkien aikojen kalleimmaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Tämä on hieman harhaanjohtavaa. Elokuvan 8,5 miljoonan euron budjetista tuli Suomesta noin kolmannes. Kun pääosassa on vielä Hollywood-tähti Samuel L. Jackson, ei elokuva tunnu kovinkaan suomalaiselta, vaikka osa dialogista onkin suomeksi. Erityisen oudolta tuntuu päätös kuvata Lappiin sijoittuva elokuva Saksassa. On totta, ettei Lapista löytyisi elokuvassa nähtäviä jylhiä vuorimaisemia, mutta eiköhän seikkialun henkeä olisi saatu puhallettua myös matalampaan tunturimaastoon.

Helander on perustellut ratkaisuaan sillä, ettei elokuva sijoitu oikeaan Lappiin vaan satumaailmaan. Siellä Lapissa todella olisi vuoria ja helikopterit kuljettavat suurriistan metsästäjiä. Kyseessä on hieman samanlainen tehostettu todellisuus kuin Aki Kaurismäen elokuvissa. Esimerkiksi Mies vailla menneisyyttä tapahtui Helsingissä, jossa ihmiset puhuvat lakonista kirjakieltä ja asuvat satamakonteissa. Kaurismäki onkin osuvasti sanonut, että tekee elokuviaan erityisesti ulkomaiselle yleisölle, jota voi huijata helpommin – he kun eivät tiedä millaista Helsingissä oikeasti on. Uskoisin että, Big Gamen vuoristomaisemissa on kyse samasta: ulkomaalaisista ajatus vuorisesta Lapista ei ehkä tunnukaan oudolta.

Ja ulkomaillahan Big Gamen todellinen yleisötavoite, sen iso saalis varsinaisesti onkin. Elokuva levitysoikeudet on myyty muun muassa Yhdysvaltoihin, Britanniaan, Saksaan, Japaniin ja Australiaan. Suomalaisen elokuvan sijaan Big Gamea tulisikin ajatella Länsimaisena viihde-elokuvana, joka vaan sattumalta tehtiin Suomessa ja Saksassa.

Tällaista elokuvaa tulisi tietysti myös tarkastella kansainvälisenä viihde-elokuvana. Sellaisena Big Game on kohtalaisen onnistunut. Samuel L. Jacksonin esittämän nössön presidentin ja nuoren Onni Tommilan dynamiikka on hyvää ja dialogi hauskan lakonista. Kohtaukset, joissa presidentin katoamista pohditaan Pentagonissa, ovat mainioita.

Ihan napakymppi Big Game ei kuitenkaan ole. Tiivistä mitastaan huolimatta elokuva käynnistyy hivenen tahmeasti ja pääsee liikkeelle oikeastaan vasta jälkimmäisellä puoliskollaan. Muutenkin seikkailu tuntuu ikään kuin loppuvan jo ennen aikojaan. Pahiksista parhaasta, Ray Stevensonin esittämästä petturiagentistakin hankkiudutaan eroon kovin kepeästi. Helanderin tausta mainosohjaajana näkyy yksittäisissä komeissa kuvissa ja dramaattisissa nostatuksissa. Sen sijaan suuremmat kaaret tuntuvat vielä tuottavan haastetta. Lopputekstien alkaessa rullata olo oli hivenen pettynyt – miten tästä ei nyt saatu enempää irti.

Kokonaisuutena elokuva tuntuu hivenen liiankin tietoiselta itsestään ja kieli poskessa tehdyltä. Ikään kuin kyseessä ei olisi niinkään teini-ikäisille suunnattu toimintaelokuva kuin elokuvanörtin rakastava parodia nuoruutensa suosikeista. Hieman samat ongelmat vaivasivat jo Helanderin edellistä pitkää elokuvaa, erilaista joulupukkitarinaa Northern Exports. Siinä tarinan hauskuus kuitenkin peitti heikkoudet paremmin alleen. Suomessa Big Game ei mennyt teattereissa odotetusti. Toivottavasti menestys maailmalla osoittautuu kuitenkin paremmaksi. Helander on kuitenkin personnallinen tekijä, jolla on jo kahden elokuvan perusteella oma ääni. Tämä on enemmän kuin useimmista muista länsimaisen toimintaviihteen tekijöistä voi tänä päivänä sanoa.