Kaikki irti 4g-­liittymästä

Mobiilidatan ja kiinteän dataliittymän välillä on muutamia olennaisia eroja, jotka on hyvä ymmärtää. Niin sanotut kiinteät liittymät eli vanhat adsl-liittymät ja uudet valokuituliittymät toimivat yksinkertaistettuna niin, että data kulkee operaattoreiden runkoverkkoa pitkin lähimpään solmukohtaan ja sieltä adsl:n tapauksessa kuparikaapelia pitkin joko tolppien päällä tai maan alla ja valokuidun tapauksessa valona kuitukaapelia pitkin kotiin asti.

Kiinteä liittymä on aina pyhitetty vain yhdelle taloudelle. Sen nopeus ei ole lähtökohtaisesti riippuvainen muista käyttäjistä ainakaan verkon osalta. On asia erikseen, ovatko palvelut toisessa päässä ruuhkaisia. Poikkeuksena ovat kaupungeissa vanhan tv-kaapeliverkon varaan rakennetut yhteydet, jotka on jaettu muiden käyttäjien kanssa.

Mobiilidata kulkee kiinteää runkoverkkoa pitkin lähimmälle tuki­asemalle eli kaupungeissa esimerkiksi talon katolla olevaan tai taajamien ulkopuolella maastossa olevalle mastolle. Maston rakentanut operaattori on sijoittanut antenninsa maston parhaalle paikalle, eli normaalisti ylimmäksi, ja muut operaattorit niiden alle.

Tukiaseman antennit on suunnattu niin, että ne kohdistavat keilansa sinne, missä oletetaan olevan eniten dataliikenteen tarvetta. Ne voivat peittää hyvin leveän alueen tai olla kohdistettuna kapealle, mutta pitkälle alueelle esimerkiksi moottoritien suuntaisesti.

Toinen olennainen nopeuteen ja toimivuuteen vaikuttava asia on se, miten monta käyttäjää samalla operaattorilla on kyseisen tukiaseman kattavalla alueella. Mobiilidatassa ollaan aina jaetun yhteyden päässä heti kun data alkaa kulkemaan radioaaltoina tukiasemalta käyttäjille. Kyse on paradoksista, koska operaattori haluaa tietysti kattaa investointinsa saavuttamalla yhdellä tukiasemalla mahdollisimman monta asiakasta, mutta tekee samalla kaikkien asiakkaiden yhteyksistä ruuhkaisempia. Toisin sanoen asiakkaan ja operaattorin edut ovat ristiriidassa.

Ideaalitilanteessa olet hyvän näkyvyyden päässä tukiasemasta, jossa olet operaattorin ainoa asiakas. Käytännössä ruuhkaisimpia paikkoja eivät suinkaan ole kaupunkien keskustat vaan taajamat, joissa operaattorit ovat olleet ahkeria myymään mobiilidataa kiinteiden liittymien tilalle.

Operaattorit eivät halua kertoa juuri mitään tukiasemien sijainnista, puhumattakaan siitä mihin suuntaan antennit on suunnattu ja millä taajuuksilla ne toimivat. Niistä kerrotaan vasta sitten, kun asiakas valittaa asiakaspalveluun ongelmista, mutta silloinhan on jo liian myöhäistä. Tieto pitäisi saada ennen liittymän hankintaa.

Onneksi ei tarvitse olla operaattoreiden varassa. Tiedon voi kaivaa Cellmapper-sovelluksella. Se on joukkoistettu palvelu, jonka toiminta perustuu siihen, että aktiiviset Cellmapper-käyttäjät ovat asentaneet sovelluksen puhelimeensa ja liikkuvat maastossa sen kanssa kartoittamassa tukiasemien radioliikennettä. Tulokset näkyvät kartalla osoitteessa www.cellmapper.net tai palvelun aavistuksen selkeämmässä beta-versiossa www.cellmapper.net/testmap.

Koska palvelu on täysin riippuvainen käyttäjien aktiivisuudesta, ei tieto ole aivan täydellistä. Siksi tukiasemien kohdalla on aina katsottava kuinka moni sitä on käynyt mittaamassa ja milloin alueella on käyty viimeksi. Jos haluaa olla aivan varma oman operaattorin kuuluvuudesta kotiseudulla, on syytä asentaa Cellmapper puhelimelle ja lähteä maastoon samoilemaan.

Hardcore-ratkaisu asiaan on ostaa kunkin operaattorin halvat prepaid-liittymät ja käydä mittaamassa kullakin niistä. Silloin ei ainakaan tarvitse arpoa, mikä operaattori toimii tismalleen omassa osoitteessa parhaiten.

Tukiasemien tarkan sijainnin voi varmuuden vuoksi vielä tarkistaa Kansalaisen karttapaikasta (ohjeet osoitteessa goo.gl/BJP6H4).

Cellmapper osaa kertoa tukiasemien antennien lähetystaajuudet, mutta taajuus yksinään ei kerro nopeutta. Todella karkeasti yksinkertaistaen suurempi taajuus mahdollistaa suuremman maksiminopeuden. Se on kuitenkin yleistys, sillä nopeuteen vaikuttaa myös taajuuskaistan leveys ja se, miten montaa taajuutta oma reititin osaa samaan aikaan käyttää.

Korkeampi taajuus tarkoittaa myös lyhyempää aallonpituutta ja sen myötä heikompaa kantamaa ja läpäisevyyttä. Siksi haja-asutusalueilla suositaan matalia taajuuksia, koska niillä saadaan suurempi alueellinen peitto. Asutuskeskuksissa ja kaupungeissa suositaan suurempia taajuuksia ja tiheämpää määrää tukiasemia, koska se samalla helpottaa ruuhkaa.

4g:llä yleisimmät käytetyt taajuudet ovat 700, 800, 1800 ja 2600 MHz. Englanninkielinen ja esimerkiksi Cellmapperissa käytetty termi on band, ja taajuuksista käytetään lyhennyksiä tyyliä B3, B7, B20 ja B28.

Sopivaa taajuutta hakiessa tulee helposti houkutus hakea suurinta mahdollista nopeutta eli korkeinta taajuutta, vaikka kantaman äärirajoilla. Oikeassa käytössä kuitenkin hitaampi mutta vakaa 800 MHz taajuus on parempi kuin aivan äärirajoilla huojuva 1800 MHz:n taajuus, jolta tippuu pois heti kun reititintä hieman liikuttaa tai joku sattuu blokkaamaan kuuluvuuden.

Huomattavaa 4g-yhteyksissä on myös se, että tukiaseman lähetysteho on rajusti suurempi kuin reitittimen tai puhelimen lähetysteho takaisin tukiasemalle. 4g:ssä molempien pitää olla samalla taajuusalueella, joten aivan kantaman äärirajoilla download-no­peus saattaa olla vielä hyvä, mutta upload tukiasemalle päin kärsii.

Oikea reititin oikeaan paikkaan

Liittymää laajakaista­käyttöön ostaessa operaattorit haluavasti monesti niputtaa sopimukseen reitittimen. Siinä vaiheessa harvemmin mietitään, sopiiko se asiakkaan käyttöön tai olosuhteisiin, ja asiakas useimmiten tyytyy siihen.

Ei kannattaisi, sillä reitittimissä on yllättävän paljon eroja – nopeudessa, liitettävyydessä, käytettävyydessä, wlan-ominaisuuksissa ja ennen kaikkea antennitekniikassa. Viimemainittu pitkälti määrittelee sen, miten reititin toimii huonoissa olosuhteissa ja kantaman rajoilla.

Hyvä esimerkki on viimeisen vuoden aikana operaattoreiden usein tarjoama ZTE MF286. Se sisältää kolme sisäistä antennia, joista kaksi pääantennia on eri taajuuskaistoille ja näiden lisäksi taajuuksille yhteinen diversiteetti­antenni.

Ratkaisu on huono silloin, jos tarvitaan ulkoisia antenneja, koska ulkoiset liittimet ovat vain pääantenneille, eikä laitteessa ole ulkoista liitinta diversiteettiantennille. Täten vain ulkoisia antenneja käyttäen laitetta ei saa mimo-konfiguraatioon. Jos siis laitetta hankkiessa on lainkaan epäilystä, että laitteen kanssa tarvitaan ulkoisia antenneja, kannattaa tarkistaa, että liittimet ovat niin pää- kuin diversiteettiantennille.

Jos on lainkaan epäilystä tukiaseman kantaman riittävyydestä, kannattaa ennen ostoa tarkastaa, millaiset liitännät ulkoisille antenneille reitittimessä on. Yleisin käytetty liitintyyppi on sma.

Reitittimet luokitellaan LTE UE -kategorioihin. Tuttavallisemmin puhutaan catista. Se määrittelee, miten tukiasema kättelee reitittimen tai mobiilipäätelaitteen kanssa. Yksinkertaisimmillaan cat kertoo, millaisiin nopeuksiin reititin kykenee, mutta pinnan alla se myös määrittelee muun muassa sen, miten montaa taajuusaluetta reititin pystyy samaan aikaan käyttämään.

Cat-luokat ovat tärkeitä myös siksi, että laitteelle varataan tukiasemalta kapasiteettia vain sen verran kuin se pystyy käyttämään, mikä auttaa ehkäisemään ruuhkia.

Cat-luokat on numeroitu yhdestä yhdeksääntoista. Pienin, cat 0, kykenee vain yhden megabitin nopeuteen. Se on tarkoitettu lähinnä iot-laittelle, jotta niitä voi olla yhteydessä yhteen tukiasemaan paljon ilman ruuhkautumista. Jotkin lte ue -kategoriat sisältävät joitain alemman tason kategorioita, eikä niistä kaikkiin ole välttämättä kotikäyttöön sopivia laitteita. Lisää cat-luokista osoitteessa goo.gl/aeCxKr.

Reitittimissä on näennäisesti paljon todella teknisiä asetuksia, mutta laadukkaan 4g-signaalin vastaanottoa haettaessa kannattaa keskittyä olennaiseen eli lähetystehoon ja signaalin laatuun.

Ilmiselvä konsti tutkia yhteyden laatua on tuijottaa reitittimessä olevia valoja tai palkkeja, joiden määrän pitäisi kertoa yhteyden laadusta. Todellisuudessa reititin voi olla todella heikon yhteyden päässä, mutta silti näyttää useita palkkeja. Niihin ei parane luottaa, kun ei tiedä mitä useista laatuun vaikuttavista muuttujista palkit ottavat huomioon.

Tässä kohtaa on pakko kahlata hetki tekniikan perusteissa. Kyse on desibeleistä, joita ei ilmoiteta lineaarisella vaan logaritmisella asteikolla. Tässä yhteydessä puhutaan desibeleistä nimenomaan radiotekniikassa eikä esimerkiksi äänentoistossa, joten asteikko on hieman erilainen.

Ensimmäinen tarkistettava asia on lähetysteho, joka reitittimestä riippuen ilmaistaan joko termillä signal quality tai rsrp (reference signal received power). Se ilmaistaan yksiköllä dBm eli desibelimilliwatteina. Nimensä mukaisesti yksikkö kertoo signaalin suhteesta yhteen milliwattiin. Referenssitaso on dBm, joka tarkoittaa yhden milliwatin tehoa. Jokainen kolmen yksikön kasvu kaksinkertaistaa tehon ja vastaavasti kolmen yksikön lasku puolittaa lähetystehon. Kymmenen yksikön nousu kymmenkertaistaa tehon ja saman päinvastoin.

Tästä on helppo laskea, että –3 dBm tarkoittaa, että tehosta on jäljellä enää 500 mikrowattia, ja –10 dBm:llä jäljellä on kymmenesosa eli 100 mikrowattia. Kun testasimme eri reitittimiä lähes täydellisissä olosuhteissa, joissa tuki­asema oli noin puolen kilometrin päässä ja suorassa näköyhteydessä reitittimen antenneihin, oli tyypillinen signaalin teho –70 dBm. Se tarkoittaa 0,0000001 milliwattia, jos lähetysteho olisi yksi milliwatti. Kyse on siis todella pienestä murto-osasta alkuperäistä tehoa.

Onneksi datan siirtäminen radioaalloilla ei vaadi paljoa tehoa. Vertailun vuoksi bluetooth-signaalin (class 3) teho metrin päässä on yksi milliwatti ja tyypillinen gps-satelliitilta tuleva signaaliteho maan pinnalle on –127,5 dBm eli 0,0000000000001 milliwattia.

Tehoa merkittävämpi mittari on signaalin laatu. Se ilmaistaan signaali-kohinasuhteena (snr) eli signaalitehon suhteena kohinatehoon. Jälleen kyse on suhdeluvusta, joka ilmaistaan desibeleinä logaritmisella asteikolla.

Signaali-kohinasuhteen kanssa selvitään helpoiten sukealtamatta logaritmisen asteikon ja desibelien syövereihin. Tässä yhteydessä kymmenen desibeliä kertoo, että signaalin teho on kymmenkertainen kohinan tehoon, kun 20 desibeliä ilmaiseekin jo sata kertaa suurempaa signaalitehoa kohinaan nähden.

4g-vastaanotossa 15 desibelin signaali-kohinasuhteeseen voi olla tyytyväinen ja 20 desibelin kohdalla voi jo onnitella itseään. Edellä mainituissa varsin optimaalisissa olosuhteissa päästiin parhaimmillaan 30 desibeliin reitittimien sisäisillä antenneilla.

Kolmas usein ilmoitettu yksikkö on rsrq (reference signal received quality), joka kertoo nimensä mukaisesti referenssisignaalin laadusta. Sitä käytetään lähinnä lisätietona signaalin laadusta silloin, kun ollaan muuten pelkän signaalitehon varassa. Hyvissä olosuhteissamme lukema vaihteli –6 ja –15 desibelin välillä.

Kaikki edellä mainitut tulokset saatiin, kun tukiasemaan oli näköyhteys ja oltiin melko keskellä antennin keilaa. Kun reitittimet vietiin sisään niin, että reitittimen ja tukiaseman väliin tuli kaksi hirsiseinää ja jonkin verran peltikattoa, tipahti signaalin voimakkuus rajusti –85 ja –90 dBm:n välille. Signaali-kohinasuhde pysyi kuitenkin hyvänä.

Kiinnostavana ilmiönä latausnopeus kärsi vain keskimäärin kymmenellä megabitillä sekunnissa, mutta viive kasvoi suhteessa enemmän.

Sen sijaan kun valittiin operaattori, jonka antennin suuntaus menee jonkin verran ohi reitittimestä, tipahti signaali-kohinasuhde lähelle nollaa, eli reititin vastaanotti lähes yhtä paljon roskaa kuin varsinaista signaalia. Signaalin teho tipahti –96 dBm:n tasolle.

Lukemat ovat hyviä oikean sijainnin ja antennien hienosäätöön, mutta ne eivät ole oikotie operaattorin tai liittymän valinnassa. Siksi on syytä tehdä karttatyötä Cellmapperilla ja tarvittaessa maastoutua kännykän kanssa.

Parhaan reitittimen paikan löytäminen on pirullisen vaikeaa. Ulkoa tulevan 4g-signaalin kannalta paras paikka olisi talon ulkopuolella tai ainakin sellaisessa paikassa, jossa on mahdollisimman vähän esteitä reitittimen ja tukiaseman välillä. Se tarkoittaa käytännössä tukiaseman puoleista seinää, mielellään ikkunan vieressä.

Onko 4g:n kannalta optimaalinen sijainti sama wlan-kattavuuden kannalta onkin sitten kokonaan toinen juttu. Todennäköisesti ei, koska reitittimen pitäisi olla kattavuuden vuoksi mahdollisimman keskeisellä paikalla. Silloin esteinä ovat talon sisäseinät ja lattiat.

Suora näköyhteys ei sen enempää 4g:n kuin wlanin suhteen ole suinkaan mikään edellytys, koska joka tapauksessa suuri osa signaalista tulee heijastuksina. Olennaista on se, ettei reititintä aja niin nurkkaan, ettei sinne signaali pysty kulkemaan muuten kuin heijastuksina.

Käytännössä mitään järkevää nyrkkisääntöä tasapainon löytämisessä ei ole. Toimivin tapa on kulkea reitittimen ja läppärin tai puhelimen kanssa pitkin kämppää ja tehdä mittauksia. Signaalin voimakkuuden ja laadun mittarit tulevat tässä puuhassa tarpeeseen.

Lisähankaluuksia kämpässä sompailuun tuo mahdollinen pöytäkone, jolle haluaisi langallisen yhteyden reitittimeltä. Ja vielä lisää muuttujia tulee, kun otetaan huomioon sisustukselliset vaatimukset. Ne ovat yleensä täysin päinvastaisia kuin reitittimen kuuluvuuden kannalta optimaaliset paikat.

Jos tilanne tuntuu epätoivoiselta, on syytä harkita erillistä wlan-tukiasemaa, jolloin reitittimessä on syytä olla mahdollisuus asettaa se siltaavaan tilaan. Todella suuressa kämpässä mesh-verkon luonti voi ratkaista ongelman. Niitä testattiin kattavasti Mikrobitissä 5/2018.

Teknisenä asiantuntijana haasteltiin Matti Tuunasta, joka mittasi myös yhteyksien nopeutta ja toimivuutta artikkelia varten.

Ulkoista antennia kannattaa harkita

Milloin on syytä hankkia ulkoinen antenni?

”Aina” vastaisi hieman pedantimmin radiotekniikkaan suhtautuva. Mitä kauemmas antenni saadaan häiriötekijöistä, sitä parempi signaali, eikä antenneista ole yleensä muuta kuin esteettistä haittaa. Ja jos antennin vie ulos, voi reitittimen piilottaa pois silmistä.

Tosielämässä antennia on syytä harkita siinä vaiheessa, kun signaali on liian heikko kaikilla operaattoreilla tai jos signaali löytyy, mutta nopeudet eivät tyydytä. Silloin tosin on syytä testata ensin kaikkina vuorokaudenaikoina. Jos nopeus hyytyy lähinnä iltaisin, on kyse siitä, että operaattorilla on paljon asiakkaita samalla tukiasemalla.

Antennia kannattaa harkita myös silloin, kun reititintä ei kertakaikkiaan saa paikkaan, jossa sen omat antennit saisivat riittävän hyvän signaalin.

Mutta millainen antenni olisi sopiva?

Antennin hankkimista suunnittelevan into voi hiipua, kun katsoo valikoimaa osoitteessa goo.gl/3shLKY. Tarjolla on valtava määrä erilaisia antenneja ilman parempaa tietoa niiden eroista.

Mobiiliverkkojen antenneissa puhutaan mielellään mimosta. Kun mimon purkaa sanoiksi, ymmärtää mistä on kyse. Multiple-input–multiple-output kertoo kaiken olennaisen. Mimo-antenni on pikemminkin kokoelma antenneita, joita käytetään rinnakkain sekä lähetykseen että vastaanottoon. Tekniikalla parennetaan tiedonsiirron nopeutta sekä luotettavuutta.

Tyypillinen mimo-antenni on ristipolarisaatioantenni eli kahden antennielementin polariteetti on 90 asteen kulmassa. Ratkaisulla parannetaan mahdollisuuksia saada kiinni mahdollisimman suuri osa lähetyssignaalista. Mimo-antenni on hyvä perusvalinta, mutta se toimii vain reitittimen tukemana.

Antennivahvistus tarkoittaa sitä, miten suuntaavaksi tai ympärisäteilevissä litteäksi antennin säteilykuvio muutetaan. Jos tukiasema ei osukaan tähän suuntakuvioon, antenni toimii huonommin kuin leveämpään suuntaan säteilevällä antennilla. Suhtaudu kriittisesti erittäin suurilla antennivahvistuksilla varustettuihin antenneihin.

Jotkut antennit toimivat hyvin laajoilla taajuusalueilla, mutta se tuo mukanaan kompromisseja. Tällaiset antennit ottavat myös häiriöitä laajemmalla taajuusalueella. Melko hyvällä signaalin voimakkuudella mutta huonolla signaali-kohinasuhteella voi yrittää selvittää, olisiko selektiivisempää antennia saatavilla.

Kaukana tukiasemasta paras valinta voi olla voimakkaasti suuntaava eli vahvistettu ja vaikkapa vain 800 MHz:n taajuuskaistalle optimoitu antenni. Sellaisella voi saada hyvän signaalin tuki­asemasta jopa luvattujen kuuluvuus­alueiden ulkopuolelta. Suuntaava antenni muistuttaa perinteistä tv-antennia. Se on voitava suunnata tarkkaan kohti tukiasemaa, kun yleiskäyttöisemmillä antenneilla riittää karkeasti oikea suunta.

Joskus riittää, että antennin saa pois sisältä. Varsinkin energiatehokkaissa taloissa lämpöikkunat haittaavat signaalien kulkua. Jo pienet magneettien päässä olevat antennit voivat riittää hyvin. Usein tällaisissa antenneissa johdot ovat niin ohuita, että ne saa mahtumaan ikkunan väliin, jolloin vältytään poraamasta reikiä seiniin.

Vielä kevyempi ratkaisu ovat jäniksenkorvat eli reitittimen taakse antennipistokkeisiin kiinnitettävät halvat antennit. Niitä kannattaa kokeilla sekä suoraan pystyssä että mimoa muistuttavassa asennossa, 45 astetta viistoon reitittimen molemmille puolille. Hyvällä tuurilla signaalin laatu ja yhteyden nopeus parantuvat merkittävästi.

Antenni kannattaa sijoittaa kauas muista häiriölähteistä ja varsinkin metallipinnoista. Suurimpia häiriön lähteitä on peltikatto. Poikkeus ovat magneettiantennit, joiden paras asennuspaikka saattaa olla vaikkapa metallinen ikkunalauta.

Jos antenni on piilossa katseilta, se on usein myös piilossa signaalilta. Tukiasemat lähettävät signaalia vaakasuoraan, joten lähellä tukiasemaa signaali voi hujahtaa yli. Monesti riittää, kun antennin saa korkealle.

Antennikaapeli tuo mukanaan häviötä. Mitä pidempi kaapeli, sitä enemmän signaali heikkenee matkalla. Antennijohdon on syytä olla jykevä ja pysyä symmetrisen pyöreänä myös silloin, kun se on vedetty vaikkapa ikkunan välistä. Litistyminen muuttaa impedanssia ja aiheuttaa heijasteita kaapelin sisällä. Liitokset tuovat aina häviötä: yhtenäinen kaapeli on pätkistä koottua parempi.

Hyvä vaihtoehto ovat myyntiin tulleet antennin ja reitittimen yhdistelmät. Niillä ennakoidaan 5g-verkon korkeammista taajuuksista syntyviä ongelmia. Antennireitittimessä reititin on nostettu antenniin, ja sieltä sisälle kulkevat virta- ja ethernet-kaapelit erilliseen kytkimeen ja wlan-tukiasemaan. Etuna on ethernet-kaapelin ole hävikittömyys, koska signaali kulkee digitaalisena. Antennireitittimet ovat vielä suhteellisen kalliita, mutta tulevat todennäköisesti yleistymään.

Solut ja kaistat

Oletuksena reitittimet haistelevat vastaanottamiaan taajuuksia ja valitsevat niistä parhaan. Useimmiten se toimii hyvin, mutta joissain tilanteissa saattaa olla paikallaan lukita taajuus käsin.

Itse asiassa taajuuksista puhuminen on jossain määrin harhaanjohtavaa. Tarkempaa olisi puhua antennien sijaan soluista (Cell) ja taajuuksien sijaan taajuuskaistoista (Band). Niitä termejä käytetään myös Cellmapperissa.

Kullakin tukiasemalla on oma id-tunnuksena, tukiaseman soluilla oma tunnuksensa (Cell Identifier) ja taajuuskaistoilla oma tunnuksensa, esimerkiksi B20. Lisäksi puhutaan kaistanleveydestä (Banwidth), jolla on merkitystä lähinnä kapasiteetin kannalta, eli kuinka useaa käyttäjää kukin solu voi samaan aikaan palvella.

Eri tunnisteet kannattaa pitää mielessä, kun tutkii rinnakkain Cellmapperia ja reitittimen antamia tietoja. Niistä selviää minkä antennin kanssa reititin kommunikoi ja millä taajuusalueella liikennöidään.

Erityisesti tietoja tarvitaan silloin, kun tehdään päätöksiä siitä mille taajuusalueelle reitittimen haluaa lukita. Ei ole mieltä ottaa lukitusta soluun, jos sijaitsee sen tuottaman keilan rajoilla ja toisaalta valita sellaista taajuusaluetta, joka rajoittaa nopeutta silloin, kun hyvän kuuluvuuden päässä olisi parempaakin tarjolla.

Miten nopeuksia mitataan?

Artikkelia varten yhteyden laatua ja nopeutta testattiin seuraavilla nopeustesteillä.

Kaikkein suoraviivaisin on fast.com. Netflixin kehittämä testi mittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan nopeutta lähimmältä Netflixin palvelimelta käyttäjälle. Se ei siis kerro yhteyden laadusta käytännössä mitään, vaan ainoastaan senhetkisen huippunopeuden. Fast.com toimii selaimella ja on saatavilla sovelluksena mobiililaitteille.

Tunnetuin ja eniten käytetty testi on Ooklan Speedtest. Se mittaa download- ja upload-nopeuksien lisäksi viiveen. Jälkimmäisellä ei ole juurikaan merkitystä vaikkapa videoiden katselussa, mutta se on olennaisen tärkeä tieto nettipelaajalle.

Speedtestistä kannattaa muistaa, että se etsii parhaan yhteyden päässä olevan palvelimen ja mittaa huippunopeuksia. Monien mielestä pitäisi pikemminkin mitata keskiarvoja. Speedtestin vahvuuksia on tulosten tallennus ja palvelimen valinta käsin, jolloin muuttujat saa pidettyä samoina.

Erikoisuutena Speedtestin mobiiliversio näyttää myös jitterin, jonka voisi suomentaa vaikkapa huojunnaksi. Se kertoo vaihtelusta viiveessä. Mitä enemmän huojuntaa, sitä suurempi vaihtelu yhteyden laadussa.

Speedtest on kätevä silloin kun on tarve mitata, minkä verran nopeudet vaihtelevat eri vuorokaudenaikoina. Tulosten perusteella voi pohtia miten kuormittunut tukiasema on. Speedtest toimii selaimella ja lisäksi Windows 10:n, macOS:n, Androidin ja iOS:n sovelluksina.

Kolmas ja mittauksissamme eniten käytetty testi on DSLReportsin nopeustesti osoitteessa www.dslreports.com/speedtest. Se poikkeaa muista nopeustesteistä siinä, että se mittaa samaan aikaan yhteyttä useaan eri palvelimeen ympäri Eurooppaa ja näyttää tulokset samaan aikaan selkeästi mutta yksityiskohtaisesti.

Tavallisten download- ja upload-nopeuksien lisäksi DSLReportsin testi mittaa niin sanottua buffer bloatia. Se on ilmiö, johon törmätään, kun siirretään dataa kahden erilaisen yhteystavan välillä, jotka voivat toimi hyvin eri nopeuksilla ja olla eri tavalla ruuhkautuneita. Buffer bloat tarkoittaa sitä, että datapaketit jäävät puskuriin odottamaan edellisten pakettien pääsyä läpi.

Esimerkiksi nettipeleissä yksittäisten pakettien katoaminen matkan varrella ei hirveästi haittaa, mutta jos kaikki paketit jäävät pidemmäksi aikaa eri siirtobuffereihin vaikkapa muun verkkoliikenteen takia, tulee verkkopelaamisesta hyvinkin takkuista.

DSLRreportsin testi antaa testin lopuksi yleisarvosanan ja erikseen arvosanat buffer bloatille, yhteyden laadulle ja nopeudelle. Se myös muistaa tulokset jopa silloin, kun ei ole rekisteröitynyt testin käyttäjäksi. Testi toimii selaimessa.

Näistä ei haluta puhua. Operaattorit eivät mielellään kerro tukiasemiensa suuntauksista ja taajuuksista.