Käyttöliittymä on käyttäjälle käyttöjärjestelmän tärkein asia. Miksi ihmeessä ne ovat vieläkin niin surkeita?

Windows 8 julkistettiin ladattavaksi lokakuun lopulla viisi vuotta sitten. Olin juuri tullut kotiin myöhään illalla Berliinin lomamatkalta. Tieto uudesta Windows-järjestelmästä oli poltellut minua koko kotimatkan ajan.

Avopuolisoni ei ymmärtänyt, miksi olin niin tavattoman innostunut kotiinpaluusta. Selittelyni Windowsin uuden Metro-käyttöliittymän tärkeydestä ei lopettanut silmien pyörittelyä.

Heti kun sain kiskottua matkalaukun ovesta sisään, avasin tietokoneen kannen ja aloin asentaa uusinta Windowsia. Toivoin, että uusi Windows olisi lopettanut vuodesta toiseen jatkuneet etsintäni.

Olin polttanut tuhottomasti aikaa löytääkseni itselleni sopivan käyttöjärjestelmän ja käyttänyt sen vuoksi rinnakkain Applen järjestelmiä, Windowsia ja Linux-jakeluita. Tiesin uuden Windows 8:n olevan kekseliäisyyden puutteesta parjatun Microsoftin jännittävä yritys yhdistää kosketusnäyttöjen käytettävyys pöytäkoneeseen.

Kun Lenovo viimein käynnistyi uuteen Metro-liittymään, istuin tuolilla liikkumatta ja katsoin uteliaana koneen ruutua.

Pitkää odotustani seurasi nopea pettymys. Liikennemerkeistä inspiraatiota hakeneen Metro-liittymän alle oli jätetty toinen, perinteisempi työpöytäliittymä. Windows 8 vaati käyttäjältä loputonta hiirellä klikkailua, eikä sujuvuudesta ollut tietoakaan.

Minusta tuntui, että taas käyttöliittymä oli tullut tielleni hidastamaan koneen käyttöä.

Uhka vai mahdollisuus

Käyttöliittymä on käyttäjän kannalta tärkein osa tietokoneen järjestelmää. Käyttöliittymä merkitsee rajapintaa, jonka kanssa olemme vuorovaikutuksessa koneen sovellusten kanssa.

Laajemmin ajateltuna käyttöliittymä tarkoittaa kaikkia niitä keinoja, joilla rakennetaan vuorovaikutusta ihmisen ja tietokoneen välille. Jälkimmäisen näkemyksen mukaan pakettiin kuuluu laitteiden ja sovelluksien lisäksi myös ergonomia näppäimistön muotoilua myöten.

Tieteellisessä Behaviour & Information Technology -julkaisussa kerrottiin vuonna 2006 tietokoneiden käytöstä työpaikoilla. Tutkimukseen osallistuneet käyttäjät kokivat haaskaavansa yli 40 prosenttia tietokoneen ääressä viettämästään ajasta turhauttaviin kokemuksiin. Kaikkein turhauttavimpina koettiin tekstinkäsittelyohjelmat, sähköposti ja verkkoselaimet.

Mitä enemmän käyttöliittymien määrä arjessamme kasvaa, sitä enemmän kasvavat niihin liittyvät ongelmat.

Hankalat laatat. Windows 8:n käyttöliittymä oli rohkea mutta enimmäkseen epäonnistunut yritys uudistaa tietokoneen käyttöliittymä. Ruuduista koostuneen aloitusnäkymän takaa löytyi toki myös perinteinen Windows-työpöytä.

Windows 8:n rajuin kriitikko oli kuuluisa tanskalainen käytettävyysasiantuntija Jakob Nielsen, joka haukkui yrityksensä verkkosivuilla Windows 8:n käyttöliittymän lyttyyn.

Nielsenin mielestä Windows 8 oli kelvoton niin aloittelijoille kuin tehokäyttäjille, eikä järjestelmä toiminut kunnolla edes tabletissa.

Erityisen ällistyttävänä Nielsen piti sitä, ettei uusi Windows tarjonnut mahdollisuutta avata useita ikkunoita vierekkäin, mistä koko järjestelmä oli saanut nimensä.

Microsoft korjasi Windowsia perinteisemmäksi heti ensimmäisessä versiopäivityksessä palauttamalla näkyviin Käynnistä-valikon. Seuraava täysversio Windows 10 jatkoi verkkaista työpöydän ja kosketusnäytön sekoittamista vieden samalla eteenpäin Microsoftin nykyistä strategiaa, joka yhdistää pilvipalvelut osaksi käyttöjärjestelmää.

Käyttäjän työmuistia säästämässä

Käyttöliittymien kelvottomuus on tietenkin suhteellista. Vielä eräajotietokoneiden aikakaudella 1960-luvulla tieto syötettiin koneelle reikäkorteilla, jotka oli tehty kirjoituskoneen kaltaisilla mekaanisilla masiinoilla. Kallista laskentatehoa ei kannattanut haaskata käyttöliittymään, sillä jättiläismäisistä koneista piti saada irti koko niiden nykyisille mikroaaltouuneille jäävä prosessointiteho.

Eräajolaitteet korvanneella komentorivillä komennot olivat tarkkoja ja niitä voitiin ketjuttaa. Samasta syystä komentorivi on edelleen kehittäjien ja muiden tehokäyttäjien kuten supertietokoneiden asiantuntijoiden suosiossa.

Vaikka komentorivi ei aseta kummempia vaatimuksia koneen muistille, sitäkin enemmän se kuitenkin vaatii ihmiskäyttäjän muistilta. Siksi tietokoneen graafinen käyttöliittymä on niin tärkeä.

Ensimmäisen graafisen käyttöliittymän suunnittelivat Xerox Palo Research Centerin tutkijat, joiden Xerox Star -koneen (1981) keksintöjen soveltaminen johti Applen Lisaan (1983) ja Mac OS -järjestelmän ensimmäiseen versioon (1984).

Samaan aaltoon kuuluivat myös Commodoren Amigan ensimmäinen järjestelmä (1985), ensimmäiset Windows-järjestelmät (1985–1990) ja Mac OS System 7 (1991). Hallitsevaksi käyttöliittymäksi pc-koneissa wimp-ajattelu (window, icon, menu, pointing device) kasvoi kuitenkin vasta MS Windows 3.1 versiosta alkaen (1992).

Sen jälkeen käyttöliittymien kehitys näytti juuttuvan paikalleen. Koneet nopeutuivat ja muuttuivat näyttävimmiksi, mutta toiminnan peruslogiikka pysyi samanlaisena. Graafiseen työpöytävertaukseen yhä edelleen kuuluvat asiakirjat, asiakirjakansiot ja roskakori kantautuvat tietokoneiden alkuaikojen tehtävästä konttorielämän apureina.

Jopa Windows 10:stä yhä löytyvä Käynnistä-painike on perua edelliseltä vuosituhannelta. Ensimmäisen kerran Windowsin käynnistysnappula esiteltiin Windows 95-järjestelmässä. Mac-järjestelmä OS X julkaistiin ensi kerran 2001, minkä jälkeen Applen työpöytäjärjestelmä on jäänyt sekin vaille suurempia mullistuksia, ja samaan työpöytävertaukseen perustuva näkymä löytyy myös iOS-laitteista ja Androidista.

Työpöytävertaus on silti pelkkä vertauskuva. Monelle nykykäyttäjälle Macin ja Windowsin tiedostokansioiden lähtökohtana olleet kartonkiset riippukansiot ovat luultavasti yhtä läheisiä kuin hevosten vetämät kärryt tai tuohivirsut.

Oma Linux

Minulla on ollut tapana yrittää räätälöidä tietokoneitani kulloistenkin tarpeitteni mukaisiksi, olipa koneessani ollut sitten Windows, OS X tai Linux. Olen säädellyt asetuksia, asentanut kaikenkarvaisia apuohjelmia ja kirjoittanut esimerkiksi OS X:n Kirjasto-kansiosta löytyvän näppäinoikotietiedoston monet kerrat uusiksi.

Käyttöjärjestelmistä tuli eräänlainen harrastukseni. Rentouduin asentelemalla koneisiini Ubuntu- ja Fedora-perheiden lisäksi erilaisia yksittäisten kehittäjien ja hakkeriporukoiden Linux-distribuutioita.

Vähitellen myös omat Linux-muokkaukseni alkoivat karata käsistä. Jotta sain jakelusta mukavamman, minun piti ensin korvata pääosa sen ohjelmistovalikoimasta muilla sovelluksilla ja rakentaa koko ulkoasu uudelleen.

Räätälöinti vei aina vain enemmän aikaa, enkä silti ollut tyytyväinen. Pystyin jo kuvittelemaan itselleni sopivan järjestelmän, mutta en löytänyt sellaista virallisten Linux-jakeluiden joukosta.

Eniten minua harmitti hiiren ja kosketusalustan hitaus järjestelmän ohjaamiseen. Näppäinkomennot ovat paljon vikkelämpiä kuin hiireen tarttuminen. Kaipasin järjestelmää, jossa kaiken voisi tehdä kajoamatta hiireen.

Aloin miettiä, että ehkä fiksuin ratkaisu olisi saada henkilökohtainen Linux-jakelu, jossa tarvittavat ominaisuudet olisivat valmiina. En kuitenkaan keksinyt, mistä voisin sellaisen tilata. Lopulta päätin yrittää koota sen itse.

Käyttäjäkokemus

Hankalaksi käyttöliittymän suunnittelun tekee se, että käyttöliittymässä yhdistyy kolme aivan erilaista aluetta: psykologia, tietotekniikka ja design.

Käyttäjäkokemuksen eli ux:n (user experience) rakentaminen on nuorallakävelyä käytettävyyden ja teknologian välillä. Puhelimen muuttuminen jalkapallon kokoisesta bakeliittimöhkäleestä taskuun mahtuvaksi älylaitteeksi kertoo juuri käytettävyyden kehittymisestä yhdessä teknologian kanssa.

Käytettävyydellä on standardoitu ISO13407-määritelmänsä, jossa käyttökokemusta mitataan kolmella tekijällä: tarkkuudella, tehokkuudella ja tyytyväisyydellä. Olimmepa standardin toteutumisesta mitä mieltä tahansa, sen pyrkimyksenä on taata, että laitteen tai tuotteen käyttäminen olisi mahdollisimman helppoa ja tehokasta.

Windowsia parjannut käytettävyysguru Nielsen määrittelee käytettävyyden ISO-standardia laajemmin. Nielsenin määritelmään kuuluu opittavuus, tehokkuus, muistettavuus, virheettömyys ja tyytyväisyys.

Käytettävyydellä on muitakin määritelmiä. Tiiviimmin asian ilmaisee yhdysvaltalainen käytettävyysguru Steve Krug. Krugin mielestä asiat pitää tehdä helpoiksi. Krugin näkemyksestä kertoo oleellisen hänen verkkosivujen käytettävyyttä käsittelevän kirjansa nimi: Don’t make me think!

Kolme työpöytää. Macin, Windowsin ja Amigan näkemykset työpöydästä ovat nopeasti katsoen erilaiset, mutta pohjimmiltaan niiden toimintalogiikka on sama: kaikki perustuu ikkunoihin, kuvakkeisiin, valikoihin ja hiiren klikkailuun.

Jakob Nielsen on kehittänyt käytettävyyden testaamiseen ohjevalikoimansa, joita kutsutaan käytettävyysheuristiikoiksi. Heuristinen läpikäynti on suomeksi sanottuna asiantuntija-arvio. Nielsenin mukaan yksittäinen ekspertti voi löytää kolmasosan tutkittavan kohteen ongelmista. Hyvään lopputulokseen riittää viisi arvioijaa.

Heuristiseen arviointiin on laadittu monia muitakin listoja, kuten Ben Schneidermanin käyttöliittymäsuunnittelun kahdeksan kultaista sääntöä ja Jill Gerhardt-Powalsin kymmenkohtainen periaatekokoelma.

Heuristiset työkalut ovat asiantuntijoiden nyrkkisääntökokoelmia, joilla yritetään selvittää, mikä toimii ja mikä ei. Prosessi on yleensä iteratiivinen, eli sitä toistetaan niin kauan, että ongelmat on korjattu.

Heuristisen arvioinnin ongelmana on ymmärrettävästi se, että käyttäjien näkemys jää kuulematta. Siksi käytettävyystestit todellisilla käyttäjillä ovat tärkeitä.

Osallistavassa arvioinnissa koekäyttäjät testaavat prototyyppiä puhuen samanaikaisesti ääneen toiminnastaan ja kokemuksistaan.

Läpikävelyssä koehenkilöt tekevät annetut tehtävät, joilla pyritään havainnollistamaan käyttäjän todennäköistä toimintaa. Läpikävely voidaan tehdä myös asiantuntijan avustamana, jolloin asiantuntija ohjaa käyttäjää ja auttaa tätä mahdollisissa ongelmissa.

Tyytyväisyyskyselyssä käyttäjät täyttävät käytön jälkeen kyselylomakkeen. Esimerkiksi quis-kysely (questionnaire for user interface satisfaction) on 27-kohtainen kysymyspatteri käyttäjän kokemuksista järjestelmän kanssa.

Vaikka käytettävyyttä voidaan tutkia monilla tavoin, sitä on vaikea mitata. Siksi käytettävyystestien datassa on monenlaisia epävarmuustekijöitä. Yksi keskeisimmistä epävarmuustekijöistä on se, että me ihmiset emme ole samanlaisia.

Raakaa työtä

Istuin ilta toisen jälkeen liikkumatta ruudun ääressä. Tuijotin silmät tapillaan välkkyvää valoa, joka virtasi naamalleni tietokoneen ja iPadin ruuduilla vaihtuvista verkkosivuista.

Jännittävintä iltalukemistani olivat nyt kehittäjien GitHubiin, blogeihinsa ja verkkokeskusteluihin lataamat asetustiedostot ja skriptit. Roikuin yökausia ulkomaisilla Linux-foorumeilla pänttäämässä tietoa käyttöjärjestelmän kokoamisesta ja ohjelmien asetuksista.

Mietin ruudulta kajastavan valon ääressä etenkin sitä, minkä pakettienhallintajärjestelmän avulla jakeluni rakentaisin. Harkitsin järjestelmän kokoamista suoraan lähdekoodista, pohdin yksinkertaisuuden ideologiaa kannattavaa Arch Linux -järjestelmää, mutta lopulta päädyin Debianin testiversion pakettivarastoon.

Vakaan Debianin pohjalle on rakennettu satoja erilaisia Linux-jakeluja, joista tunnetuin on Ubuntu. Tiesin, että Debianin pakettivaraston avulla koottu järjestelmä pyörisi missä tahansa tietokonetta muistuttavassa vekottimessa.

Lopulta asensin kannettavalle Debian-palvelimen ydinosat, joita ilman kone ei edes käynnisty. Noiden ydinosien ympärille aloin koota omaa järjestelmääni käsipelillä, sovellus kerrallaan.

Juttu julkaistu alun perin maaliskuun Mikrobitissä. Juttu luettavissa Mikrobitin paperilehdestä sekä digiversiosta.