Sega pisti kampoihin Nintendolle, mutta kompastui lopulta omiin suunnitelmiinsa.

Piuhaa, piuhaa. Mega-cd ja 32X oli mahtavan kokoinen paketti, joka vaati pienen viidakon verran johtoja.

Oli rankkaa olla konsolivalmistaja 1980-luvun lopulla. Rauta ei käynyt kaupaksi, jos laatikon päällä ei lukenut Nintendo.

Kolikkopelejä vuosikymmenet valmistanut Sega yritti ponnistaa kotikoneiden markkinoille Master System -konsolilla, laihoin tuloksin.

Sega tarvitsi jotain, jota Nintendolta ei löydy. Yhtiö oli kehittänyt kolikkopelejä varten tehokkaan 16-bittisen alustan. Se ahtoi samat perustat kotikonsoliin, joka sai nimekseen Mega Drive. Yhdysvalloissa nimi tosin oli Genesis. Eron syy on tuntematon, mutta se johtunee tavaramerkkikiistasta.

Kyseessä ei ollut aivan ensimmäinen 16-bittinen konsoli: NEC ehti Japanissa edelle. Euroopan ja Yhdysvaltojen markkinoilla Mega Drive oli tekniikassa aimo harppauksen edellä ainoaa todellista kilpailijaansa: Nintendon NESiä.

”Parempi kuin Nintendo”

Mega Drive pystyi näyttämään yli tuplasti värejä Nintendon NESiin verrattuna ja äänen sai ulos myös stereona. Pieni mutta joissain peleissä kriittinen ero oli se, että ohjaimissa oli yksi painike enemmän. Myöhempi laitos lisäsi ohjaimeen vielä kolme painiketta edellisten päälle.

Segan räväkät mainokset irvailivat suoraan Nintendolle. Yhtiössä ymmärrettiin, että pelaajakunta alkoi hiljalleen vanhentua.

Nintendo oli mainosten mukaan lasten lelu, ja siistit teinit valitsivat Segan. Pelaajat asettuivat Suomessakin tiukasti joko jomman kumman yhtiön leiriin. Tällaista kahden jätin mainossotaa ei ollut nähty sitten Pepsin ja Coca-Colan kaksintaistelun.

Markkinointi toitotti 16-bittisyyden ihanuutta, vaikka suorittimen muistiarkkitehtuuri onkin tosiasiassa melko kuivakka aihe.

16 oli yksinkertaisesti suurempi numero kuin 8. Toinen taikalause oli ”burst processing”, melko tuntematon ohjelmointitekniikka, joka Segan mainoksissa tarkoitti ”parempi kuin Nintendo”.

Sonic the Hedgehog

Lukuisiin kuuluisiin peleihin oli yksinoikeus Nintendolla. Segakin tuotti hittejä kuten Altered Beast, mutta se halusi lisää tunnettuja nimiä. Tämä ratkaistiin tekemällä Mega Drivelle urheilupelejä, joissa jokaisessa oli kannessa julkkispelaaja. Samaa suurten nimien linjaa seuraili myös Michael Jacksonin tähdittämä Moonwalker.

Jokaisella konsolilla piti olla maskotti. Segalla se oli aluksi Alex Kidd, jolla oli apinan korvat ja Bruce Leen haalariasu. Ei mikään selvä lasten suosikki – mutta ei sitä ole italialainen putkimieskään. Sega järjesti sisäisen kilpailun Alexin korvaajasta. Voittajaksi nousi piikikäs Mr. Needlemouse, jonka nimeksi vaihtui tosin heti Sonic.

Bart Simpsonin aikakaudella maskotin piti olla ärhäkkä ja nenäkäs. Sonic sai Sega-logon siniset piikit, Michael Jacksonin henkiset lenkkarit – ja erinomaisen pelin. Ohjelmoija Yuji Naka kehitti animaatiotekniikan, jolla Sonic kiisi huippuvauhtia pitkin kaaria ja silmukoita.

Sonicista tuli vuonna 1991 Mega Driven vakiovaruste. Samana vuonna Nintendo julkaisi oman 16-bittisen kilpailijansa, Super Nintendon.

Vikkelä siili vauhditti Segan myyntiä niin paljon, että se päihitti Nintendon 16-bittisten konsolien markkinoilla useana vuonna peräkkäin. Menestys ei tosin kantanut kotimarkkinoilla Japanissa, missä Sega piti kolmossijaa Nintendon ja NEC:n jälkeen.

Verta ja suolenpätkiä

Myyntiluvut herättivät kehittäjien huomion, ja Mega Drivelle alkoi ilmestyä muiden suunnittelemia megahittejä kuten Street Fighter II ja Mortal Kombat. Sega ei ollut kehittäjien kohtelussa yhtä nirso kuin Nintendo, joten Mega Drivelle löytyi triplasti niin paljon pelejä kuin Super Nintendolle. Suurin kirjasto oli silti pitkäikäisellä NESillä.

Vuosina 1992–1994 Mega Drivella alkoi olla ikää, mutta sen seuraaja oli vasta suunnitteilla. Sega pumppasi konsoliinsa elämää julkaisemalla sarjan epäonnisia lisälaitteita.

Tältä ajalta on esimerkiksi Activator, varhainen Kinectin edeltäjä. Pelaajan piti ohjata tappelupelejä huitomalla käsillä ja jaloilla, mutta infrapunatekniikka tuotti lähinnä satunnaisia tuloksia.

Mega-cd lisäsi konsolin kylkeen trendikkään cd-aseman. Varmalta hitiltä vaikuttanut laajennus kaatui monimutkaisuuteen ja huonosti valittuun rautaan. Asema oli niin kömpelö, että se soveltui lähinnä musiikin soittamiseen – ja siihen useimmat kehittäjät sitä käyttivätkin. Prototyypeillä oli myös ikävä tapa syttyä itsekseen tuleen.

32X oli Segan viimeinen yritys pitkittää Mega Driven uraa. Se oli pullea lisäpulikka, joka oli melkein oma konsolinsa, mutta tarvitsi kuitenkin Mega Driven.

32X lisäsi konsoliin alkeellisen 3d-grafiikan, mutta harva kehittäjä viitsi käyttää sitä hyväksi. Kaikki tiesivät, että Segan seuraava oikea konsoli Saturn oli vain kuukausien päässä.

Pleikkari tulee, Pleikkari tappaa

Puolivillaisista laajennuksista tuli Segalle mojova musta silmä. Kehittäjät eivät enää luottaneet siihen, että Segalla oli homma kasassa. Yhtiö yritti pallotella samaan aikaan aivan liian monta laitetta. Jokainen laajennus oli kuin eri konsoli, minkä lisäksi Segalta löytyi lasten konsoli Pico ja kannettava Game Gear. Myös vanha Master System pysyi pitkään myynnissä.

Saturn myi aluksi kiitettävästi, mutta sen päihitti pian uusi kilpailija: Sony PlayStation. Saturn kärsi kapeasta valikoimasta ja 32X:n imagovaurioista. Kenties pahin isku oli, että lippulaivaksi suunniteltu Sonic-peli jäi julkaisematta pääkehittäjien vakavan sairastumisen vuoksi. Saturnin seuraaja Dreamcast jäi samaan tapaan PlayStation 2:n jalkoihin.

Vuonna 2001 Sega päätti niiata ja poistua rautamarkkinoilta. Yhtiö porskuttaa yhä pelivalmistajana, joka keskittyy tätä nykyä mobiilimarkkinoille.

Vanhat kaunat on myös unohdettu: Nintendo ja Sega aloittivat vuonna 2007 pelisarjan, jossa Mario ja Sonic urheilevat yhdessä. 90-luvun lasten silmissä tämä on kuin Coca-Cola ja Pepsi olisivat julkaisseet yhteisen maun.

Laitekatsaus: samaa tavaraa eri paketissa

Sega julkaisi Mega Drivesta lukuisia eri tavoin muotoiltuja ja varusteltuja versioita. Mega Drivea saa muuten edelleen ostaa uutena Yhdysvalloissa ja Brasiliassa.

Multi-Mega: Kannettava cd-soitin ja televisioon kytkettävä konsoli yhdessä. Kielifirma Linguaphone laittoi näihin oman nimensä ja myi opetuskäyttöön.

Mega Jet: Viihdettä Japan Airlinesin lennoille. Konsoli ja ohjain oli rakennettu yhteen, ja ne kiinnitettiin näyttöön, joka oli edessä olevan penkin selustassa.

Nomad: Käsikokoinen konsoli, jonka ylälaidassa oli valtava luukku Mega Driven peleille. Söi paristoja kuin lehmä heinää.

TeraDrive: IBM:n kanssa suunniteltu pc:n ja Mega Driven yhdistelmä. Käytti 286-suoritinta, vaikka 486 oli jo yleistymässä.

LaserActive: Huippukalliiseen laserlevysoittimeen sai lisävarusteena Mega Drive -tuen, 3d-lasit ja karaoketoiminnon.

Eikö kukaan ajattele lapsia?

Ei lapsille. Night Trapin niukka-asuiset neidot johtivat pelien ikärajajärjestelmään. Videopelejä pidettiin lasten viihteenä 1990-luvun taitteessa. Sega halusi kuitenkin vedota teiniyleisöön. Tästä seurasi esimerkiksi Mortal Kombat, jossa nyrkit puhuvat ja veri lentää. Hurmehinen meininki herätti kasvattajien ja lainsäätäjien huomion. Nintendo käänsi tilanteen edukseen: yhtiö vakuutti Yhdysvaltain kongressin edessä, ettei heidän peleissään harrastettu tällaisia hirveyksiä.

Kohu sopi toisaalta hyvin myös Segan ärhäkkääseen imagoon. Esimerkiksi ö-luokan kauhupeli Night Trap olisi voinut jäädä tarjouslaarin pohjalle, mutta sen myynti pomppasi julkisen kauhistelun jälkeen 50 000 kappaleeseen viikossa.

Sega toi ensimmäisenä valmistajana peleihinsä vapaaehtoiset ikärajat. Rajoissa oli fuskauksen makua: Mortal Kombat oli sensuroituna K-13, mutta salakoodin avulla peliin sai veriroiskeet takaisin.

Artikkeli julkaistu alun perin Mikrobitin numerossa 4/2016.