Tietoverkon piti yhdistää koko Neuvostoliitto jo 1960-luvulla.

Vuonna 1950 venäläinen toimittaja Boris Agapov oli raivoissaan. Hän vaahtosi kulttuurilehti Literaturnaya Gazetassa, kuinka amerikkalaisten keksimä kybernetiikka oli hyökkäys kansaa ja tiedettä vastaan. Pian koko maan virallinen linja oli, että kybernetiikka on vähä-älyistä valetiedettä.

Mistä oikein oli kyse? Amerikkalainen tutkija Norbert Wiener oli julkaissut vuonna 1948 kirjan nimeltä Cybernetics. Siinä hän esitti muun muassa, että sähköiset piirit muistuttavat ihmisaivoja, ja että koneet voisivat oppia pelaamaan shakkia.

Wienerin nimeämä kybernetiikka oli oppi siitä, kuinka erilaisia järjestelmiä ohjataan ja hallitaan. Hän esitteli kirjassaan itsesäätelevän digitaalisen laskentakoneen perusteet. Wiener oli mukana, kun lännessä rakennettiin ensimmäisiä tietokoneita ja automaattisia puolustusjärjestelmiä.

Agapov ei ollut lukenut Wienerin kirjaa, vaan Time-lehden jutun, joka oli kuvitettu leikkisillä piirroksilla koneihmisistä.

Neuvostoliitossa kaikkea amerikkalaista piti lyödä, ja kerran lyötyä hakattiin kahta kauheammin. Niin sanomalehdissä kuin sanakirjoissa kerrottiin, kuinka kybernetiikka oli ihmisyyttä halventavaa, teknokraattista ja uskonnollista – samaan aikaan.

Lokakampanjasta huolimatta armeija tarvitsi tietokoneita. Tutkijoiden piti kierrellä ja kaarrella, ettei tämä suinkaan ollut sitä pahaa kybernetiikkaa. Puhuttiin esimerkiksi ”varastoinnista”, koska ”muisti” olisi viitannut ajattelemiseen. Wienerin teknisiä artikkeleita julkaistiin varustettuna alkupuheella, jossa kiellettiin uskomasta sisältöön.

Tietoteknisen tutkimuksen taso oli huippuluokkaa, vaikka sen arvostus oli maan raossa. Kun Neuvostoliitto lähetti luotaimen kuuhun, reitin laski kotimainen BESM-tietokone. Suunnittelija Sergey Lebedev ei saanut tästä mainetta tai kunniaa: koneiden olemassaolo oli valtionsalaisuus.

Tiedemiesten tietokone. BESM-6 oli aikansa supertietokone, jolla laskettiin esimerkiksi Apollo–Sojuz-avaruuslennon rata.

Nikita Hruštšovin hallintokaudella 1950-luvun lopulla kybernetiikka sai synninpäästön. Maassa uskottiin suunnitelmatalouteen, jossa keskushallinto päättää tuotannon määrät ja hinnat. Tästä syntyi loputtomasti paperityötä, ja suunnitelmat olivat silti vinksallaan. Ehkä tietokoneissa olisi ratkaisu?

Kommunistinen puolue antoi lausunnon, että kybernetiikka oli keskeinen tiede kommunismia rakennettaessa. Vihatusta alasta tuli käden käänteessä päivän sana: taloustiede oli nyt talouden kybernetiikkaa, geenitutkimus oli biologian kybernetiikkaa ja niin edelleen.

Tutkija Viktor Gluškov perusti vuonna 1958 Kiovan kyberneettisen instituutin, jonka tavoitteena oli tietokoneistaa koko Neuvostoliiton talous. Tällöin Moskovassa tiedettäisiin täsmälleen, mitä kulloinkin tuotetaan ja tarvitaan. Täsmätuotanto tekisi puutteesta ja jonoista historiaa.

Gluškovin suunnitelmiin kuului satoja palvelimia ja kymmeniä tuhansia päätteitä tehtaissa ja varastoissa. Lähtötilanteessa tietoverkkoja oli tasan nolla. Gluškov laskeskeli, että projekti oli vaikeampi kuin avaruus- ja ydinaseohjelmat yhteensä. Silti sen piti maksaa itsensä takaisin viidessä vuodessa.

Tiedustelupalvelu CIA:ssa oltiin huolissaan. Tietokoneet pystyivät ihmeisiin – ehkä niillä saisi sosialisminkin toimimaan? Maan kattava verkko olisi paljon edistyneempää tekniikkaa kuin lännen firmojen paikalliset keskustietokoneet. Amerikkalaisten oma Arpanet-verkko ei ollut vielä edes suunnitelman tasolla.

OGAS-verkkoa suunniteltiin pitkään, kunnes projekti kaatui 1971 poliittiseen suhmurointiin. Puoluekokouksen mielestä talouden ohjaus kuului kommunistiselle puolueelle eikä tilastokeskukselle. Puolueen tuolloinen pääsihteeri Leonid Brežnev jäi historiaan siitä, ettei saanut oikein mitään aikaan.

Neuvostoliiton tietokoneistaminen jäi vaatimattomaksi. Tehtaisiin tuotettiin tietokoneita, mutta niillä ei uskallettu korvata byrokratiaa. Koneisiin syötetty tieto oli usein valheellisen ruusuista, ja koneet suolsivat ulos entistä enemmän papereita pyöriteltäväksi.

Chile päätti vuonna 1971 toteuttaa sen, minkä Neuvostoliitto jätti tekemättä. Maan presidentiksi oli vastikään valittu marxisti Salvador Allende. Hänen ohjelmaansa kuului keskeisten teollisuusalojen ja terveydenhuollon kansallistaminen. Tätä kaikkea piti hallita järjestelmällä nimeltä Cybersyn.

Cybersynin ytimessä oli tilannehuone, jossa talouden päättäjät istuivat ringissä design-tuoleissa. Sähkösanomat kantoivat sisään tietoa esimerkiksi kuparin louhinnasta tai sairaspäivistä. Simulaatio laski ennusteita siitä kuinka talous etenee, ja päättäjät jättivät tehtaille ohjeita nappia painamalla.

Järjestelmän suunnittelija, brittiläinen Stafford Beer korosti yksilönvapautta. Cybersynissä keskushallinto puuttui peliin vain silloin, kun työläiset ja paikalliset päättäjät eivät saaneet ongelmia ratkaistua. Ihmisten koteihin piti tulla palautelaitteita, joilla kerätään tietoa kansan onnellisuudesta.

Tilannehuoneen design- tuoli. Näköiskappale Cybersynin ohjaustuolista, jossa oikealla painonäppäimet, vasemmalla tuhkakuppi.

Tilannehuoneen muotoilu oli kuin Star Trekistä, vaikka Beer itse on kiistänyt yhteyden. Tuoleissa ei ollut näppäimistöä, koska koneella kirjoittaminen oli 70-luvun Chilessä naisten työtä. Sen sijaan viskilasille ja sikarille oli paikka.

Kevääseen 1973 mennessä tilannehuoneesta oli rakennettu toimiva prototyyppi. Järjestelmä oli osoittanut hyödyllisyytensä jo edellisenä syksynä: rekkakuskit menivät lakkoon, mutta sähkösanomilla saatiin ohjattua välttämättömät kuljetukset Santiagoon.

Emme saa tietää, olisiko kyberneettinen hallinto toiminut, sillä syksyllä 1973 kenraali Augusto Pinochet kaappasi vallan itselleen. Maan talous oli tuossa vaiheessa pahassa syöksyssä. Tuoreella diktaattorilla ei ollut käyttöä teknohaaveille: Cybersyn hylättiin, ja tilannehuone tuhottiin vähin äänin.

Kyber on hallintaa

Kybernetiikka on perua kreikan sanasta kybernētēs, joka tarkoittaa hallitsijaa tai ruorimiestä. Norbert Wiener valitsi sanan ajatellen, että hermosto ohjaa eläintä ja virtapiiri konetta samaan tapaan kuin ruori laivaa.

Tieteiskirjailija Willian Gibson käytti vuonna 1982 novellissa Burning Chrome sanaa kyber­avaruus, joka tarkoitti verkkojen sisäistä maailmaa. Gibsonin mukaan kybernetiikasta väännetty sana oli mielikuvia herättävä, mutta sillä ei ollut tarkkaa merkitystä.

Varhaisessa netissä kaikki oli kyberiä: puhuttiin kybernauteista, kyberseksistä ja kyberpahoinvoinnista. Alkuliite on eksynyt kauas alkuperäisestä hallinnan merkityksestä. Uutisissa näkyviä kyberhyökkäyksiä voitaisiinkin kutsua suomeksi hallintahyökkäyksiksi.

Juttu julkaistu Mikrobitin elokuun numerossa. Bitti on luettavissa sekä paperilehtenä että digiversiona.