Mitään puudutusta tai muuta kivun lievitystä ei tunnettu, joten toimenpide oli kivulias. Kun poraan ei kuulunut mitään jäähdytyslaitteita, porattava hammas myös kuumeni.

Tarmokkaasti polkeva hammaslääkäri sai poraan vauhtia 1 000 kierrosta minuutissa. Tarkassa hampaan porauksessa vauhti saattoi pudota 700 kierrokseen, joka tuntui melkoiselta jyrinältä potilaan suussa.

Hammaslääkäriksi opiskelevat joutuivat vuosina 1920–1950 ostamaan kaikki opiskeluun liittyvät laitteet ja aineet: amalgaanit, arsenikit, ja paikan sekoituskupit. Myös poljettava pora piti itse hankkia.

1950-luvulla hammaslääkärit saivat käyttöönsä hihnavetoiset sähköporat. Tasavirtamoottoreilla niihin sai kierroksia jopa 12 000 minuutissa ja pienellä lisälaitteella jopa kaksinkertaisen nopeuden. Mikromoottoriporilla päästiin jo 30 000 kierrokseen minuutissa.

Monessa maalaiskoulussa jalkakäyttöistä hammaslääkäriporaa pidettiin yleisten sähkökatkojen vuoksi varalla.

Nykyään parhaiden hammasporien kierrosluku voi olla jopa 300 000–400 000 r/min.

Juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 1/2016.