Richard Rouse III:n ohjaama Church in the Darkness ei peittele Jonestown-yhteyksiään. Seurakunnan uskomukset, sijainti, ja uskottavan 1970-lukulainen ajankuva johdattavat suoraan Jim Jonesin ja Kansan temppelin tragediaan.

Pelin päähenkilönä on entinen kyttä, joka pestataan etsimään siskonsa poikaa Freedom Townista. Sisko näkisi mieluusti pojan palaavan takaisin Jenkkilään, mutta jos viidakkoelämä paljastuukin leppoisaksi, ei tämä ole pakollista. Lopulta päätös on pelaajan käsissä.

Church in the Darkness tarjoilee yhden tarinan sijasta useita. Jonestown-yhteydet ovat eräänlainen metatason hämäys, koska Freedom Town muuttuu jokaisella pelikerralla. Kyllä, joskus mopo saattaa olla karkaamassa pahasti käsistä, mutta joskus Isaac ja Rebecca ovat rentoja pasifisteja, jotka vain haluavat viljellä maniokkia seuraajiensa kera ilman, että CIA:n kätyrit tulevat sotkemaan heidän sosialistista unelmaansa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pelaaja pääsee hiippailemaan ympäri Freedom Townia ylhäältä kuvatussa maisemassa, josta löytyy niin peltoja, kappeleita, hökkeleitä kuin paikallisia asukkaitakin. Näille ei kuitenkaan pääsääntöisesti jutella, koska seurakuntalaiset ovat kovin epäileväisiä ulkopuolisia kohtaan, ja vartijat kärsivät liipasinsormen syyhystä. Vastaan ei kannata ruveta räiskimään, koska luodeilla tätä peliä ei voiteta, vaikka sitä voikin yrittää.

Pääasialliseksi mekaniikaksi muodostuu täten näköyhteyden välttely siskonpoikaa ja käteviä esineitä etsiessä. Esinevalikoima on tosin suppeahko, ja siitäkin vain pari tavaraa nousee todella hyödyllisiksi. Church in the Darknessin helmasyntejä ovatkin hyvien ideoiden kapea toteuttaminen.

Kolme kiusallista syntiä

Synneistä suurin on muuttumaton kartta. Vaikka saarnaajien ja jopa siskonpojan motivaatiot muuttuvat pelikerrasta toiseen, ja loppuja on liki 20 erilaista, eivät nämä muutokset näy suppean kokoisessa pelialueessa. Samojen maisemien koluaminen käy puisevaksi, etenkin kun kyseessä on uudelleenpeluuta painottava kokemus, jonka pelaa parhaimmillaan lävitse alle puolessa tunnissa.

Samaten paikat ovat aina täynnä aseistettuja vartijoita, ja maastosta löytyy joka kerralla häiritsevää settiä, joka ei todellakaan viittaa rauhanomaiseen seurakuntaan vaikka Isaac ja Rebecca olisivat miten leppoisia tyyppejä.

Kakkossijalle pääsee rajallinen määrä dialogia, jota ei voi skipata mitenkään. Tämä johtaa samojen juttujen kuunteluun yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Dialogi maksaa tietysti rahaa, etenkin kun koko peli on pätevien ääninäyttelijöiden tulkitsema, mutta hyväkin juttu latistuu, kun sen on kuullut parisenkymmentä kertaa.

Kolmantena lienee mekaniikkojen ohuus. Peruspätevän hiippailun lisäksi peli ei tarjoa varsinaisesti mitään muuta puuhasteltavaa, joka on etenkin tällaisessa, ihmisten motivaatioita ruotivassa pelissä selkeä puute. Taustalla on koko ajan polte päästä jututtamaan rivikansalaisia, ja saada jotain aikaiseksi nyt poissaolevien sosiaalisten mekaniikkojen kautta.

Kulttimeiningeistä kiinnostuneille

Täytyy silti alleviivata, että Church in the Darkness tarjoaa myös paljon hyvää. Olemassaolevat mekaniikat tosiaankin pelittävät kiitettävästi, ja ääninäyttelijöinä kuullaan mm. Ellen "GLaDOS" McLainia ja John Patrick "Sniper" Lowrieta, ja tekstin laatu on kirkkaasti videopelien keskitason yläpuolella. Mukana on myös puhtaasti peliä varten sävellettyjä ja sanoitettuja biisejä!

Richard Rousen kiinnostus kultteja kohtaan paistaa selvästi lävitse, ja saarnaajien jutut kuulostavat todella autenttisilta. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia, ja seurakunnan jäsenillä on teoillensa järkeenkäyviä motiiveja. Tämä on harvinaista videopelien saralla.

Church in the Darknessissa on siis paljon hyvää, jopa pysäyttävää sisältöä, ja se parhaimmillaan jättää pelaajan hieman hiljaiseksi session päätyttyä. Se on kuitenkin lukittu jokseenkin itseääntoistavan pelikokemuksen taakse. Riippuu kovasti pelaajasta, kuinka monta erilaista lopetusta tästä paketista jaksaa puristaa irti ennen kuin homma on ikään kuin nähty.

Kulteista ja etenkin Jonestownista innostuneille Church in the Darkness tarjoaa tietysti ylimääräistä tenhoa, joka kannattelee kokemusta silloinkin, kun mekaniikka ei siihen pysty.

Hyvää:

  • Muuttuvat tarinat
  • Asiat eivät ole mustavalkoisia
  • Teksti on todella laadukasta

Huonoa:

  • Staattiset kentät
  • Sosiaalisia mekaniikkoja on niukalti
  • Toistaa itseään