Päällisin puolin Ubisoftin julkaisema ja Ivory Towerin toteuttaman The Crew 2 on houkutteleva paketti. Samaan settiin on mahdutettu pienennetyn USA:n valtion sisälle katuautoilua, rallicrossia, motocrossia, pikaveneitä, taitolentokoneita, kiihdytyskisoja, driftausta ja paljon muuta.

Harmillisesti tämä jokapaikan höylävinkkeli lässähtää pahasti pelin alettua.

Radical, bro – word up!

Identiteettikriisi alkaa heti välittömästi unohtuvasta mutta silti myötähäpeää herättävästä tarinasta. Dialogi on malliesimerkki aikuisten vanhenevien ihmisten kirjoittamasta ”nuorekkaasta” tyylistä kulahtaneine ilmaisuineen päivineen.

Mitään itseironiaa, huumorintajua, rentoutta tai aitoutta puisiin juontoihin ei ole löydetty. Hahmot menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä niitä oteta kunnolla itse peliin mukaan kuin muutamassa harvassa tilanteessa.

Pelaaja itse on aloitteleva moniosaaja, joka tavoittelee kuuluisuutta sosiaalisen median kautta. Seuraajien määrä on käytännössä uudelleen puettu kokemusmittari, sillä mitään interaktiota tämän kasvottoman somemassan kanssa ei harrasteta. Kisoja ajetaan, seuraajia tulee, sillä selvä.

Tarinan mukaan kyseessä on outo laittomien katu/vesi/ilmakisojen sekoitus, joka kuitenkin uutisoidaan näyttävästi sponsorien ja livelähetysten kera. Eikö poliisien olisi helppo käydä nappaamassa keskellä kaupunkia kaahaavia tyyppejä, kun kaikki heidän kisareittinsä ynnä muut näytetään netissä?

Lisäksi USA:ssa on ilmeisen löyhä suhtautuminen San Franciscon tai New Yorkin ytimeen rakennettaviin ramppeihin ja reittikyltteihin. Jatkuva ja tarpeeton laittomuudesta muistuttaminen vain alleviivaa pönttömäisyyksiä.

Karttapalveluiden aatelia

The Crew 2:n suurin ansio on jo ykkösosasta tuttu Yhdysvaltain mallintaminen pienoiskoossa. Nähtävää on paljon, mutta jos Jenkkilän maantieto ei ole hallussa, osa siitä menee helposti ohi. Kakkososa ei juuri ohjasta niitä kohti kuin muutamissa tietyissä kisoissa.

Nopeimmilla autoilla itä-länsi -reitin ajaa läpi reilussa puolessa tunnissa, ja matkan varrelle on ahdettu melkoinen määrä ilmastoja ja ympäristöjä nähtävyyksineen. Tututkin paikat saavat uusia ulottuvuuksia lentokoneiden ja veneiden ansiosta.

Lisäksi on edelleen hivenen verran käsittämätöntä, että tällä valtaisalla kartalla voi hypätä paikasta toiseen muutamassa sekunnissa. Lumisesta Grand Canyonista voi kartan kautta pompata ajamaan yhden kisan Miamissa ja sen jälkeen toisen Seattlessa ilman lataustaukoja.

Tämä onkin tarpeen, sillä eri tapahtumat on hajotettu heti alusta asti ympäri Yhdysvaltoja. Etäisyyksien takia niiden välillä liikkuminen kestäisi paljon pidempään kuin itse kisan ajaminen. Karttateknologisesti Crew 2 onkin melkoinen voimannäyte.

Jos tapahtumapaikat ovat näyttäviä, niissä käytävät kisat lässähtävän monin paikoin pahasti. Ivory Tower on kurkotellut Kuuta taivaalta yrittämällä toteuttaa valtavan monipuolisen kattauksen helposti omaksuttavaa moottoriurheilua. Harmillisesti vain osa niistä on ajotuntumaltaan kelvollisia joidenkin taantuessa reilusti heikon tai täysin käsittämättömän puolelle.

Parhaimmillaan Crew on autopuolella riittävän nopeiden kiesien välisissä katu- ja rallikisoissa. Hitaat vempeleet kulkevat kuin kiskoilla ja perää on mahdoton saada irtoamaan alustasta. Formulamaiset GP-kisat ja Touring -autot ovat taas kovin kliinisiä ja tylsiä nopeudestaan huolimatta. Vapaamuotoiset Rally Raid -kisat kärsivät pahimmin pelimoottorista, joka pyrkii pitämään ajoneuvot neljällä pyörällä ja eteenpäin liikkuvina vaikka väkisin.

Satasta seinään

Onneton törmäysmallinnus aiheuttaa joko 300 kilometrin tuntivauhdissa tapahtuvia ankeita tuuppaisuja tai ajokin palauttamista takaisin radalle rujon latausruudun kautta. Kaikki ihana likaisuus, arvaamattomuus, liikevoima ja perstuntuma loistavat poissaolollaan. Bugbearin uuden Wreckfestin ronskiin rälläykseen verrattuna The Crew 2:n off-road -tapahtumat muistuttavat hermeettisesti suljettua sisäleikkiä muoviautoilla.

Tämä lienee osin virallisten autolisenssien syytä, sillä ainakin menneisyydessä Ferrarin kaltaiset autovalmistajat ovat perinteisesti kieltäytyneet antamasta ikonisia kiesejään virtuaalisesti romutettavaksi tai edes kunnolla kolaroitavaksi.

Driftauskisat ajetaan autoilla, jotka kulkevat kahva edellä suurin piirtein automaattisesti ilman mitään fysiikkamallinnuksen häivääkään. Lentokoneet ovat ”ihan kivoja” ja ilma-akrobatian kanssa viettää muutaman tovin ihan mielikseen. Niillä on myös mukava tutkailla USA:ta korkealta käsin. Peruspikavene ja sen kisat ovat todella tylsiä kaasu pohjassa posottamisia. Pienempi ja kiikkerämpi paatti pääsee sentään kanavia ja vastaavia pitkin painelemaan.

Ajoneuvotyyppiä voi normaalitilassa vaihtaa napinpainalluksella, joten auton voi muuntaa lentokoneeksi ja sen veneeksi silmänräpäyksessä. Veneiden nopeusennätykset onkin helpoin rikkoa lentämällä ensin korkealla ja tippumalla paattina mereen.

Masentavaa matematiikkaa

Peliin on osunut lisäksi muutamia outoja mutta myös epäilyttäviä suunnitteluratkaisuja. Kaikki tekoälyautot ajavat kuin raiteilla ja välttävät kontaktia pelaajaan ja toisiinsa viimeiseen asti. Niiden ajolinjat onkin helppo tukkia, koska tietokone vetää välittömästi liinat kiinni.

Kuminauhaa käytetään kohtalaisen hillitysti, joten johtoon päästyään virheittä ajava saa yleensä lasketella maaliin rauhassa. Peli tuntuu antavan enemmän löysää pelaajan jäädessä jälkeen, joten edellä ajavan letkan saa yllättävänkin helposti kiinni.

Kohtalaisen kokoista ajoneuvovalikoimaa päivitetään tylsillä iso numero on parempi -viritysosilla, joita tienaa kisoissa pärjäämällä. Mukana on pientä satunnaisuutta ”eeppisten” palikoiden muodossa, mutta nämä purppurat osatkin nostavat ajoneuvon suorituskykyä vain muutamilla prosenteilla esimerkiksi nitron palautumisessa ja vastaavassa.

Jatkuvasti nettiä vaativa peli on myös harmillisen vajaa moninpeliominaisuuksiltaan. Kisoja voi edelleen ajaa kavereiden kanssa, mutta vapaan kruisailun puolella eri pikkuhaasteita on vähennetty rajusti. Kilpaakaan ei voi vielä ajaa ja kunnollisia pelaajien välisiä vääntöjä saa odottaa myöhemmistä päivityksistä.

Tässä onkin jälleen pelit palveluna -mallin (Games as Service) ongelma – jos tarpeeksi isoa porukkaa ei kiinnosta hillua vuosikausia pelaamassa, palvelimet pannaan pakettiin ja sitä myötä satoja tai tuhansia tunteja käyttäneiden pelaajien tilit katoavat bittiavaruuteen.

Kyseenalaisemmalla puolella mukana ovat heti alusta alkaen mikromaksut ja premium-valuutta, jolla uusia ajoneuvoja voi hankkia ajamatta metrin metriä. Uudet autot ja niiden visuaaliset päivitykset ovat kohtalaisen kalliita, joten oikean rahan vaihtaminen virtuaaliseksi tuntuu ajoittain houkuttelevalta.

Kun sille tielle sortuu, tunnelma latistuu miltei väkisin. Kisoissa ei ole ajokkisuosituksen suorituskyvyn suhteen mitään ylärajaa, joten oikealla rahalla saadun megamasiinan avulla voi haastavan suorituksen latistaa lasten leikiksi.

Paperilla hyvä, käytännössä…

Crew 2 on paperilla planeetan monipuolisin moottoriurheilupeli yksissä paketeissa. Harmi vaan, että monet kisoistakin maistuvat pahvilta, kiitos kliinisen ajomallinnuksen ja törmäysfysiikan. Moninpeliominaisuuksien kanssa ollaan menty takapakkia, ja juuri nyt pelattavaa on merkittävästi vähemmän kuin vaikkapa pelin ykkösosassa.

Jos aikaa tai varaa on vain yhteen kilpa-ajopeliin, joka käsittää kaikenlaista motocrossista pikaveneisiin ja lentokoneisiin, The Crew 2:ta on vaikea ylittää. Sen karttapuoli on edelleen häkellyttävän hienosti toteutettu mikrokokoinen USA. Seuraavaa osaa varten odottaisi kuitenkin siirtymää jollekin muulle mantereelle, sillä etenkin ykkösosaa pelanneelle maisemat ovat turhankin tuttuja.

Viimeistään liian kliininen ja tasapaksu ajomallinnus latistaa moottoriurheilun ilot tasolle, jossa kaikki kisamuodot nähtyään peliä ei oikein jaksa enää käynnistää uudelleen.

– Matti Isotalo

Hyvää

  • Kartta ja sen toiminta
  • Ajoneuvovalikoima

Huonoa

  • Ajo- ja törmäysmallinnus
  • Rajoittunut moninpeli
  • Tylsät tekoälykuskit
  • Mikromaksut