Vuonna 2013 julkaistu The Last of Us kohosi ripeästi yhdeksi pelihistorian tärkeimmistä peleistä. Mestarillisesti ohjattu ja etenkin näytelty jännitysseikkailu oli malliesimerkki siitä, miten videopelit eivät ole pelkkää aivotonta ajanvietettä.

The Last of Usissa mentiin draaman ehdoilla, ja näyttelijätyöhön ja etenkin pieniin eleisiin ja ilmeisiin panostettiin tosissaan. Lopputuloksena oli kaunis, pelottava, koskettava, brutaali, herkkä, tunteellinen ja tunnelmallinen tarina, jossa katkeroitunut Joel ja sulkeutunut Ellie onnistuvat rikkomaan toistensa suojakuoret ja ystävystyvät lujemmin kuin mitä sanoilla voi kuvata.

Tarinan kehyksenä toimi postholokaustinen maailma, jossa sienitartunta saa ihmiset menettämään järkensä ja käymään toistensa kimppuun. Ulkoinen vaara tarjosi runsaasti jännityksen hetkiä sekä mahdollisuuksia tarkastella ihmisyyden kaikkein rumimpia puolia, mutta suvantokohdissa taas maailman kauneus hävityksenkin keskellä pääsi kunnolla kukoistamaan.

Jatko-osaa saatiin odottaa harvinaisen pitkään, mutta odotus kannatti. Voi veljet ja sisaret miten se todellakin kannatti.

Itkin ensimmäisen kerran introssa, eikä se suinkaan ollut viimeinen kerta.

Siinä missä pelisarjan ensimmäinen osa oli tarina rakkaudesta, toinen osa on tarina vihasta.

Sienirihmasto ei ole hävinnyt mihinkään, vaan joko itiöt suoraan tai sitten niiden hulluksi ajamat ihmiset ovat jatkuvana vaarana jokaiselle turvallisina pidetyistä alueista poistuvalle.

Joel sekä aikuiseksi kasvanut Ellie ovat osa isompaa yhteisöä, pientä kaupunkia, jossa sivilisaatio on säilynyt yllättävän hyvin. Kun keskellä talvea kylä joutuu raa’an hyökkäyksen kohteeksi, sen vaikutukset ravistelevat koko yhteisöä. Punaista näkevä Ellie lähtee kostoretkelle ilman Joelia, mielessään vain syyllisten metsästäminen ja hidas murhaaminen.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä repivämmäksi sen sanoma käy. Määrätietoisesti esteet tieltään raivaava Ellie sekä tämän tuore tyttöystävä Dina tekevät runsaasti asioita, joista varmasti nähdään myöhemmin painajaisia. Askel askeleelta, kilometri kilometriltä, verinen matka vie kohti vääjäämätöntä, katkeraa, rampauttavaa ja raastavaa loppuaan.

The Last of Us Part II ei päästä pelaajaansa helpolla. Väkivalta on tarkoituksella erittäin brutaalia, sillä pelaajan halutaan ymmärtävän sen vaikutukset, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jotta tämä korostuisi, ihmisviholliset usein kutsuvat toisiaan nimeltä ja huutavat surusta ja raivosta, kun Ellie julmasti tappaa heidän ystävänsä. Usein tuntuukin aidosti pahalta, kun taistelun päätyttyä huohottava ja hurmeen peittävä Ellie katsoo silpoutuneita, ruhjoutuneita, tuhoutuneita ihmiskehoja, hänen kättensä ja kostonhimonsa jälkiä.

Hyvä esimerkki tästä on, kun Ellie löytää tappamansa miehen taskusta tämän rakastetun lähettämän kirjeen sekä öiden lämmittämiseen tarkoitetun vilautuskuvan. Molemmat ovat sotkeutuneet vereen, mutta kirjeen inhimillisyys jää Ellieltä huomaamatta. Hänelle se on vain johtolanka siitä, mihin seuraavaksi suunnistetaan.

Väkivalta on valinta, jota Ellie syleilee tietäen sen hinnan.

Se on hirvittävää.

Vastapainona julmalle toiminnalle Naughty Dog on pitänyt huolta siitä, että myös suvantokohtia riittää. Näissä rauhallisimmissa hetkissä pelaaja voi rauhassa tutustua semiavoimeen maailmaan ja etsiä hyödyllisiä resursseja sekä taustoja valottavia muistiinpanoja ja kirjeitä.

Mikään muu studio ei tee tätä niin hyvin kuin Naughty Dog. Studio ymmärtää miksi hahmojen inhimillisyys ja uskottavuus on draamavetoisessa tarinassa kaikki kaikessa. Siksi Naughty Dog on pitänyt huolta siitä, että jokaisen hahmon ilmeet, eleet ja ne miltei huomaamattomatkin äänenpainot välittyvät pelaajalle erinomaisesti, ja kaikki hahmojen kokemat epävarmuudet, tunteet ja reaktiot myös näkyvät ja kuuluvat. Kehitystyön hinta on varmasti ollut massiivinen.

Keskiössä on Ellien oma tunne-elämä sekä vasta roihahtava romanssi Dinan kanssa, joka niinikään kerrotaan mestarillisesti, vähän kerrallaan annostellen, dialogia ja päiväkirjaa apuna käyttäen. Pienet, rauhalliset hetket kitaraa soittaen ovat kaikessa herkkyydessään voimakkaampia kuin uskoisi.

Kun kaksikko kulkee rauhallisesti hevosineen halki vuosikymmeniä sitten romuttuneen Seattlen, ympäristö on tyyni, seesteinen ja todella kaunis. Kiireettömyys valtaa mielen.

Juuri siksi seuraavan lukitun portin avaaminen tuntuu ikävältä, sillä se tarkoittaa aina sitä, että jälleen käännetään selkä rauhalle ja syleillään vihaa.

Pelimekaanisesti The Last of Us Part II on hivenen kömpelö. Resurssien etsiminen Ellien kykyjen ja varusteiden parantamiseksi näin tarinavetoisessa pelissä tuntuu tarpeettomalta, jopa harhauttavalta. Se pakottaa pelaajan pitämään silmät auki muttereista ja lääkkeistä kertovien ikonien varalta sen sijaan, että voisi keskittyä siihen mitä ruudulla näkyy.

Taistelutilanteet ovat hyvällä tavalla kaoottisia, ja kovemmilla vaikeustasoilla oikeasti todella haastavia ja kuumottavia. Sitä silmällä pitäen on oikeastaan ihan hyvä, että aseen vaihtaminen kesken tulitaistelun ei onnistu yhdellä napinpainalluksella, vaan se vaatii vähän koordinaatiota.

Sen sijaan pelistä löytyy Naughty Dogille tuttuja käyttöliittymäomituisuuksia, kuten se, että aseet ladataan vetämällä liipaisimesta. Niillä ammutaan, kun sekä tähdätään että kiskaistaan liipaisimesta. Tähän todella outoon ratkaisuun ei totu sitten millään, koska se on täysin ristiriidassa sen kanssa, miten pelit toimivat 99% ajasta.

Myös pelimoottorin ikä alkaa näkyä. Naughty Dog on puristanut siitä kaiken mahdollisen irti, mutta saumat selkeästi natisevat liitoksistaan.

Mukinat ovat kuitenkin täysin mitätöntä nurinaa kaiken sen rinnalla, missä peli onnistuu liki täydellisesti.

On aivan perusteltua sanoa, että The Last of Us Part II on nykyisen konsolisukupolven paras peli.

Rytmitys toiminnan ja tarinankerronnan välillä on ensiluokkaista, ja on aivan käsittämätöntä miten hyvin peli onnistuu lataamaan tunnetta myös niihin kohtiin, joissa on vain pelaaja ja luonnon valtaama maailma.

Samalla The Last of Us 2 on upea joutsenlaulu PlayStation 4:lle, joka pian väistyy manttelinperijänsä tieltä. Mikäli konsoli on harkinnassa eikä PS4:ää kotoa löydy on hyvä tietää, että peli toimii mainiosti myös PlayStation 5:llä.

Tämän kaltaiset merkkiteokset ovat niitä, joiden vuoksi pelikonsoli kannattaa hankkia, vaikka pelaisi vain yhtä peliä vuodessa.