Koulujen digitalisaatio on hallituksen kärkihanke. Mistä koulujen ”digiloikassa” on kyse, mihin oppilaat ja opettajat ovat oikein loikkaamassa? Ja ovatko kaikki edes mukana?

Kuudesluokkalaiset tulevat ryminällä sisään, ja aamu muuttuu heti hieman kaoottiseksi. Onneksi sitä kestää vain hetken. Pian kaikki jo istuvat pienten ryhmäpöytien ääressä ja tekevät tehtäviään, toisilla vihko tai työkirja edessä, toisilla läppäri ja joillakin kaikki kolme.

Veromäen koulun 6 A Vantaalta on peruskoulun digiloikan sydämessä, juuri nyt – missään tuskin ollaan ainakaan pidemmällä. Opettaja Markus Humalojalla on hetki aikaa selittää, mistä on kyse.

”Käänteisestä oppimisesta, siis siitä, että oppilaat totutetaan omaehtoiseen työskentelyyn ja motivoitumaan omasta toimijuudestaan ja kyvykkyydestään. Itsesäätely on tärkein asia, se johon pureudutaan ja joka antaa eväät itseohjautuvuuden kehittymiselle.”

”Ensin katsotaan opetusvideo ja opitaan, sitten tehtävien avulla tarkistetaan, miten on opittu. Oppilaat myös itse arvioivat, miten he ovat työskennelleet – eivät siis aina sitä, miten he opitun asian osaavat”, Humaloja kertoo.

”Taito- ja taideaineita lukuun ottamatta se myös vapauttaa lukujärjestyksestä, että tehdään omaan tahtiin oppimistehtäviä – ei siis läksyjä. Jos joku asia ei suju tai onnistu omin voimin, minua voi tulla nykäisemään puserosta ja tulen tueksi.”

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Veromäen koulun 6A-luokan oppilaat työskentelevät itsenäisesti ja omaan tahtiin. Kuva: Karoliina Vuorenmäki

Matematiikan tehtäviä tekevä Salla Torppala selventää asiaa vielä käytännössä.

”Katson ensin täältä netin Matikkagurusta opetusvideon, ja teen sen jälkeen nämä sitä seuraavat tehtävät, joista jokaisesta saa pisteitä. Kun olen tehnyt tehtävän, merkitsen pisteet vihkoon. Kun pisteitä on tarpeeksi, pääsen seuraavalle levelille. Tämän viikon tavoite ovat levelit 9 ja 10. Näiden väritettyjen ruutujen värit kertovat, miten olen omasta mielestäni asian oppinut. Nyt ollaan siis tässä stage ykkösellä.”

Käänteinen oppiminen ja teknologian hyödyntäminen opetuksessa

Markus Humaloja on kirjoittanut yhdessä Pekka Peuran ja Marika Toivolan kanssa kirjan käänteisestä oppimisesta eli flipped learningistä.

OAJ: ”Joissain kunnissa opettajien vastauksissa on jopa turhautumista ja epätoivoa, kun digitaalisuuteen ei ole satsattu.”

”Kun on lapsesta saakka tullut Mikrobitti ja olen ollut tekniikasta kiinnostunut, niin minulla on ollut hyvin luontaista ajatella tämä opetusprosessi uusiksi ja opettaa oppilaita hyödyntämään teknologiaa oppimisessa. Tekniikka ei määrää, vaan auttaa prosessissa. Yhtenä kesänä meni tosin aikaa, kun teimme yhteen pötköön 75 matematiikan opetusvideota ja kokosimme koko lukuvuoden matikan oppimispolun oppilaille valmiiksi.”

”Vastaavasti sitten pellolaiset opettajat kokosivat meille oppimispolut käyttöön tälle lukuvuodelle päivittäen meiltä saamaansa kopiota.”

Tässä syntyy pesiä pehmokuuteille. Kuva: Karoliina Vuorenmäki

Koulujen ja opettajien välinen yhteistyö ja itse tehtyjen oppimateriaalien jakaminen auttaa hillitsemään oppikirjakuluja. Humalojan oppilaat käyttävät Googlen Education-alustaa ja -sovelluksia ja koneina ovat huokeat Chromebookit.

”Alun perin saatiin rehtorilta lupa hankkia Chromebookit neljäsluokkalaisille sillä ehdolla, että ne säästävät itsensä materiaalikuluissa. Se on onnistunut aika helpostikin.”

Mutta mitäs tämä on? Perjantai on vasta aamussa, ja Jasmine Lähdeaho, Liina Beljajev ja Daniela Talvilahti istuvat etupöydässä ja virkkaavat! Syntyy näemmä pesiä pehmokuuteille.

”Me ollaan tehty jo tämän viikon tehtävät. Voitaisiin tehdä ensi viikon tehtäviä, mutta me päätettiin virkata.”

Laskevat Pisa-tulokset ja hallituksen kärkihanke

Koulujen digitalisaatiosta tuli pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen kärkihanke 2015, koska kouluun haluttiin lisää tehoa.

Suomalaisten koululaisten Pisa-tulokset ovat olleet laskussa vuodesta 2006 lähtien, ja erityisesti poikien opiskelumotivaatio on laskenut. Haluttiin uutta pedagogiikkaa nostamaan oppimistuloksia. Ehkä tabletit ja tietokoneet saisivat pojatkin taas innostumaan oppimisesta.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) mukaan kärkihankkeen tavoitteena on tehdä Suomesta modernin ja innostavan oppimisen kärkimaa. Se tapahtuisi tuomalla uusia oppimisympäristöjä ja digitaalisia materiaaleja peruskouluihin. Digiloikkaa ohjaava hanke sai juhlavan nimen Uusi peruskoulu. Rahoitusta sille myönnettiin kolmen vuoden ajalle 90 miljoonaa euroa, mikä jaettaisiin opettajien osaamisen kehittämiseen ja digitaalisiin kokeiluihin.

Viime kädessä digiloikan vievät läpi opettajat, jotka ottavat digitaaliset välineet ja ohjelmat osaksi opetustaan. Kuntien täytyy varmistaa resurssit: laitteet ja toimivat verkot alakouluista lukioihin ja ammattioppilaitoksiin. Mutta kuntia on Manner-Suomessa 295 ja niillä on hyvin vaihtelevat edellytykset loikkaan.

Tuliterät iPadit ja Chromebookit eivät paranna oppimistuloksia, jos niitä ei käytetä pedagogisesti mielekkäällä tavalla. Erityisesti Opettajien ammattijärjestö OAJ on pitänyt tästä meteliä. Jos tarkoitus on innostaa oppimaan uudella tavalla, täytyy opettajat kouluttaa hyödyntämään uusia menetelmiä ja välineitä.

Uusi peruskoulu -ohjelmaan kuuluu oleellisena osana tutor-opettajien kouluttaminen Suomen peruskouluihin. Tutor-opettajien yhtenä tehtävänä on opastaa muutkin opettajat digiajan saloihin. Koulutukseen on varattu 23 miljoonaa euroa kolmen vuoden ajalle ja sillä pitäisi saada koulutettua 2 500 digitutoria, siis yksi jokaista 220 oppilasta kohden, Opetushallitus laskee. Koko opetuskulttuurin uudistaminen on melko iso taakka koulutetullekin digitutorille.

Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa on jo vanha juttu

Koulumaailmassa puhutaan digiloikasta vähän ujostellen, mieluummin käytetään termiä tieto- ja viestintäteknologia, tuttavallisemmin tvt. Silloin puheeseen tulee helposti jo luennoivaa sävyä: tvt on laaja-alaisen osaamisen alue ja jaettavissa neljään pääalueeseen – käytännön taitoihin ja omaan tuottamiseen, vastuulliseen ja turvalliseen toimintaan, tiedonhankintaan ja tutkivaan ja luovaan työskentelyyn sekä vuorovaikutukseen ja verkostoitumiseen.

Kaikki tämä pitää sovittaa osaksi muita aineita ja vielä kasvatuksellisesti sopiviksi annoksiksi eri vuosiluokille päivärepunkokoisista alakoululaisista yhdeksännen luokan hienoihin neiteihin ja nuoriinherroihin asti.

Kun vielä muistaa, että peruskouluopetus määritellään opetussuunnitelmassa eli opsissa, joka tehdään keskimäärin kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, ja että tekniikka kehittyy kymmenessä vuodessa hirmuisesti, niin tehtävän laajuus alkaa hahmottua. Levykkeiden alustamiset ja cd:n polttamiset ovat jo mennyttä aikaa.

Opetusalan ihmisten suhtautumista digiloikka-termiin voisi luonnehtia jopa hieman karsaaksi.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Tietotekniikka on luonteva osa koulukäyntiä Veromäen koulussa Vantaalla. Perinteisiä oppikirjoja ja vihkoja tarvitaan silti yhä. Kuva: Karoliina Vuorenmäki

”Meidän talossamme saadaan helposti näppylöitä sanasta digiloikka. Jos Opetushallitus alkaa loikkia, niin tulee pahaa jälkeä”, ylitarkastaja Kimmo Koskinen Opetushallituksesta sanoo.

”Sen sijaan sanoisin, että nyt on otettu hyvä isompi askel, ja senkin eteen on tehty töitä jo 15 vuotta. Tavoitteet on viritetty opsissa jopa aika kunnianhimoisiksi. Kuntataso miettii sitten käytännössä, miten ne toteutetaan ja millä välineillä”, Koskinen sanoo.

Koululaitokseen pätee vanha sanonta, että iso laiva kääntyy hitaasti. Perinteinen pedagogiikka ei toimi digivälineillä, ja digimurroksen ajatellaankin muuttavan koululaitoksen koko toimintakulttuuria ja lisäävän opettajien yhteistyötä.

Hanketta ja foorumia tuntuukin riittävän. Peruskoulufoorumi kokoaa perusopetuksen toimijat visioimaan tulevaisuuden peruskoulua samalla, kun Opettajankoulutusfoorumi on uudistamassa opettajien perus-, perehdyttämis- ja täydennyskoulutusta. Verkkopohjainen Opeka-työkalu mittaa ja arvioi opettajien osaamista.

”Tähän asti opettajien yliopistollinen täydennyskoulutus on ollut tarjontapainotteista. Sitä pyritään saamaan enemmän kysyntäpohjalle, niin että kunnat miettivät ensin omia tarpeitaan ja tilaavat koulutusta sen mukaan”, Koskinen sanoo.

”Tämä tarkoittaa sitä, että opettajien pitää tulevaisuudessa uskaltaa laittaa enemmän omaa osaamistaan tiskiin, muiden arvioitavaksi.”

Muutoksen onnistuminen vaatii myös sitä, että kaikki Suomen rehtorit seisovat jykevästi uudistuksen, opettajien ja digitalisaation takana.

Resursseja on, mihin niitä oikein käytetään?

Alku kuulostaa lupaavalta, kunhan vain valtakunnan koulutuskone pääsee kunnolla käyntiin. Tutor-opettajien koulutus on aloitettu kärkihankerahojen avulla. Vuoden alussa jaettiin jo 5,5 miljoonaa euroa tutor-opettajien koulutukseen ja koulujen kehittämishankkeisiin, ja toinen hakukierros käynnistyy nyt syksyllä.

Kärkihankerahan jakamisessa tai paremminkin jo hakuvaiheessa näkyy koko digitalisaation epäilyttävin puoli, koulujen ja kuntien välinen epätasa-arvo. Ainakaan alkuvaiheessa eivät resurssit ja kiinnostus jakaudu tasan, eikä niistä ole selvää kokonaiskuvaa kenelläkään.

Kimmo Koskisen mukaan 60–70 kuntaa on vielä täydessä unessa. Ne eivät vielä heränneet koko asiaan eivätkä hakeneet rahaa. Passiivisuus keskittyy Kainuuseen, pohjoiseen Suomeen sekä Keski-Suomen reuna-alueille.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Veromäen koulussa Vantaalla laitepula ei haittaa opiskelua. Kuva: Karoliina Vuorenmäki

Koskinen muistuttaa, että kouluille on jaettu kehittämishankeavustuksia tieto- ja viestintätekniikkaa varten jo 10 vuoden, samoin on rahoitettu laitteita ja verkkoja, ja erikseen tulee vielä täydennyskoulutuksen tukeminen.

”Opetushallituksen resurssit eivät riitä kaikkien kuntien herättelemiseen. Olisi tärkeää, että hyviä malleja saataisiin kiertoon ja tehtäisiin alueellista sparrausta vaikka jonkinlaisen aluetutorin avulla. Kuntien yhteistyö olisi toivottavaa.”

Tutor-opettajien asema on vielä epämääräinen. Osalta tutoreista on otettu opetustyö kokonaan pois, osalta taas vähennetty opetustunteja. Valtion rahoitustakin on luvassa vain alkuvuosille.

”Erilaisia ratkaisuja on hyvin paljon. Palkka- ja sopimusjärjestelmä on aika jäykkä tällaisiin uudistuksiin. Hyviä malleja voi varmasti laittaa jakoon tässäkin”, Koskinen sanoo.

Koulun digitalisoitumisesta on puhuttu vuosia, mutta se on silti tavallaan vasta nyt kypsymässä ja lähtemässä liikkeelle. Ylioppilaskirjoitusten muuttuminen digitaalisiksi saattoi olla potku, joka laittoi muutoksen liikkeelle.

”Muualla Euroopassa mennään myös jo kovaa vauhtia”, Kimmo Koskinen muistuttaa.

Digiloikkia susirajalla

Soitetaanpa Kainuuseen, reilun 8 000 asukkaan Suomussalmen sivistysjohtajalle Sirpa Mikkoselle. Miten kurjasti mahtaa loikka ja laitepuoli voida?

”Meillä on resurssoitu laitteisiin ja verkkoihin jo hyvän aikaa, älytaulut ovat olleet käytössä vuodesta 2009. Yleensä meillä haetaan kaikki rahat, mihin vain on mahdollisuuksia, mutta laitepuoli on niin hyvässä kunnossa, että sitä varten ei meillä olisi avustusta saatu”, Sirpa Mikkonen kertoo.

”Uskallan jopa kehua, että meillä asiat ovat keskimääräistä paremmin. Käytössä on tabletteja ja kannettavia ja lukiolaiset saavat oman läppärin käyttöön kouluajaksi. Parhaillaan viidesluokkalaisilla ovat kokeilussa henkilökohtaiset tabletit, tarkoituksena vähentää kirjojen määrää.”

Suomussalmi on ollut edelläkävijä jopa tutor-opettajien koulutuksessa. Heitä on ollut jo peräti viiden vuoden ajan, tosin mentori-nimellä.

”Aloitimme sen jo ennen Opetushallituksen rahoituksia. Mietittiin, mikä voisi olla malli, jolla neuvonta ja opastus saadaan lähelle opettajaa ja tutuilla laitteilla”, Mikkonen kertoo.

Mentoreita on isoimmilla kouluilla peräti kolme, ja mentori-opettajalle hankitaan sijainen siksi ajaksi, kun tämä hyppää vaikkapa viikoksi toisen opettajan tueksi ja pariksi.

Digiloikan haittapuoleksi Mikkonen keksii sen, että 365-Pilvipalvelun toiminnasta on ollut jotakin häikkää, jota parhaillaan selvitellään.

”Sähköiset materiaalit ovat hyvälaatuisia ja nopeuttavat monia asioita. Tuntuu kuitenkin, että niiden hinta nousee sitä mukaa, kuin opettajat tulevat niistä riippuvaisiksi”, Mikkonen sanoo.

”Tietysti myös opettajien kiinnostus, osaaminen ja vahvuudet vaihtelevat. Hyvillä perusteilla voi myös kysyä, onko tekniikan lisääntyminen aina tarpeen ja millaiseksi lasten ruutuaika muodostuu.”

Laitepula Helsingin kouluissa

Suomen suurimmalta kaupungilta digiloikka näyttäisi sujuvan huomattavasti heikommin kuin Suomussalmelta. Helsingin koulut ovat pitkään kärvistelleet laitepulassa, ja opetustoimen entisen tietohallintojohtajan pitkäaikaiset laitehankintasotkut ovat yhä poliisin esitutkinnassa.

Koulutuksen digitalisaatio-ohjelman polkaistiin Helsingissä käyntiin syksyllä 2016. Ohjelma painottaa, että digitaalinen teknologia on tärkeä liittää oppimisprosessiin pedagogisesti mielekkäällä tavalla. Ohjelma ei kuitenkaan kerro, miten se tapahtuu. Jostain syystä opetustoimessa on harjoiteltu mekaanisia prosenttilukuja ja päätetty tavoitteeksi, että luokilla 3–6 koneita pitäisi löytyä 75 prosentille oppilaista ja laitteille pitäisi olla käyttöä 50 prosentilla oppitunneista. Mitähän ne tavoitteiden mukaisesti ilman konetta jääneet 25 prosenttia tekevät?

Yläkouluissa, lukioissa ja ammattioppilaitoksissa pitäisi jokaisella olla kone käytössään, ja niitä pitäisi hyödyntää jopa 70 prosentissa opiskelusta. Ohjelmassa huomautetaan, että laite voi myös olla oppilaan oma. Sitä ei voida silti vaatia perusopetuksessa, sillä se on lain mukaan maksutonta.

Helsingissä koulujen digiohjelmaa varten varattiin 37 miljoonaa euroa neljän vuoden ajalle, josta ensimmäinen osuus, neljä miljoonaa euroa, käytettiin syksyllä 2016. Sillä paranneltiin koulujen langattomia verkkoja ja ostettiin opettajille ja 11 koulun oppilaalle rekkalastillinen kannettavia.

Entäs ne mielekkäät pedagogiset keinot? Digi­ohjelman mukaan 90 prosentilla Helsingin opettajista pitäisi olla digitalisaatio-ohjelman päätteeksi syventävää osaamista tietoteknologian opetuskäytöstä. Se sisältää muun muassa digitaalisten aineistojen ja tietopankkien hyödyntämistä sekä robotiikan, ohjelmoinnin ja algoritmisen ajattelun merkityksen omien aineiden ja ilmiöiden kannalta. Siinä on jo ammattilaisellekin kova työ.

Vaikuttaa siltä, että Suomussalmi johtaa tässä vaiheessa Helsinkiä numeroin 1–0.

Scratch ja Lego Mainstorm innostavat Sipoossa

Piipahdetaan vielä Helsingin naapurikunnassa Sipoossa. Sipoonlahden koulun 4A-luokka valmistautuu valinnaisen tietotekniikan kurssin toiseen puoliskoon. Ilmassa on sähköä ja varsinkin poikien on vaikea pysyä aloillaan. Kurssin aiheena on robotiikka ja sitä varten luokassa on ohjelmoitavia Lego Mindstorm -rakennussarjoja.

Opettaja Karri Hypenillä on täysi työ saada oppilaat kuuntelemaan. Oppilaat jaetaan pieniin ryhmiin ja kunkin ryhmän on päätettävä, millaisen robotin aikoo rakentaa. Inspiraatiota haetaan kuumeisesti YouTuben Mindstorm-videoista.

Kurssi on niin suosittu, että oppilaat on jaettu kahteen ryhmään. Tämä ryhmä opetteli kurssin ensimmäisen puoliskon koodaamista sitä varten suunnitellulla, hyvin visuaalisella ja pelimäisellä Scratch-ohjelmointikielellä.

Moni oppilas on tutustunut Scratchiin enemmän kotona kuin koulussa. Kuulemma koulussa yksi toinen opettaja ei ollut osannut itse käyttää Scratchia, vaan käski oppilaat ainoastaan pelailemaan sillä. Todellisuus ei varmaan ole aivan niin karu, mutta esimerkki kuvaa hyvin sitä, millaisten ongelmien kanssa koulut painivat.

Juttu jatkuu kuvan alla.

Scratchillä on helppo ohjelmoida hauskan näköisiä ohjelmia.

Karri Hypen kokee opettajien jaksamisen ja mielenkiinnon olevan koetuksella digiloikan kanssa. Koulut hankkivat tekniikkaa, mutta eivät varaa opettajille aikaa opiskeluun.

”Tarvittavien taitojen opettelu on täysin yksittäisten opettajien ajankäytöstä ja harrastuneisuudesta kiinni. Itsensä kouluttamisen täytyy tapahtua vapaa-ajalla, ja opettajien valmiudet siihen vaihtelevat paljon. Se on tottakai helpompaa, jos harrastaa itse tietotekniikkaa.”

Hypenin mukaan digiloikan tulkitseminen opetukseksi jää kuntien, koulujen ja viime kädessä yksittäisen opettajien päätettäväksi.

”Opetussuunnitelma on koulujen digitalisoitumisen ja siihen liittyvien taitojen opetuksen ohjauksessa niin väljä ja ympäripyöreä, että koulut voivat käytännössä toteuttaa sen miten parhaaksi katsovat.”

Tämä herättää tietysti kysymyksen siitä, miten eriarvoisessa asemassa kunnat, koulut ja jopa yksittäiset luokat ovat.

Sipoossa tilanne on silti varsin hyvä.

”Tilannekuva jossain pohjoisen pienen kunnan koulussa voi olla kertaluokkaa karumpi. Täällä on pula osaamisesta, muualla on ehkä tietoa, muttei rahaa”, Hypen arvelee.

Suurin osa oppilaista on löytänyt haluamansa robotin suunnitelmat, ja oppilaat keräävät kuumeisesti sopivia osia. Siinä missä osa ryhmistä on vielä aivan alussa, osa on jo saanut robottinsa lähes valmiiksi. Miten nopeimmat selvisivät niin vauhdilla? Koska kotona kuulemma on jo synttärilahjaksi saatu Mindstorm-robotti.

Hypen on tarkoituksella koettanut olla ohjeistamatta rakentamista askel askeleelta, koska hän antaa mieluummin oppilaiden mielikuvituksen laukata. Samalla hän miettii, mitä hyötyä robottien rakentelusta oppilaille on. Onko pelkkä rakentelu itseisarvo vai pitäisikö pohtia, millaisen ongelman kullakin robotilla tai tehdyllä Scratch-koodinpätkällä saisi ratkaistua?

Sellaisiin pohdintoihin on vielä matkaa.

Koulujen ja opettajien osaamisessa valtavia eroja

Tutkimustietoa tarvittaisiin lisää, varsinkin tietotekniikasta pedagogiikan ja oppimisen tukena, Opetushallituksen Kimmo Koskinen sanoo. Opettajien ammattijärjestön OAJ:n erityisasiantuntija Jaakko Salo on samaa mieltä. Tiedon puute oli myös syy, miksi OAJ itse selvitti koulujen digitilannetta kunnissa pari vuotta sitten.

”Kuntien väliset erot ovat valtavia, vaikka varmasti jotkut kunnat ovat satsanneet lisää ja asia on edennyt tekemämme kyselyn tekoajankohdasta. Joissain kunnissa opettajien vastauksissa on jopa turhautumista ja epätoivoa, kun digitaalisuuteen ei ole satsattu”, Salo sanoo.

Havainto on hälyttävä, koska peruskoulun pitäisi olla tasa-arvoinen ja yhdenvertainen koko maassa.

Jossain kouluissa on esimerkiksi yhä erikseen varattavia atk-luokkia pönttö-peecee-riveineen. Pahimmassa tapauksissa pöntöissä on juuri meneillään iso päivitys, kun tunnin pitäisi alkaa tai oppilaat aloittavat tunnin ”Opettaja, opettaja, mikä mun tunnari oli” -kuorolla.

Veromäen koulussa Vantaalla hyödynnetään opiskelussa myös puhelimia. Qridi-sovelluksella voi seurata ja arvioida oppimista. Kuva: Karoliina Vuorenmäki

”Tietotekniikka ei silloin ole kovin luonteva väline opetuksessa”, Salo sanoo, myös omasta kokemuksestaan. Koneita ei kuitenkaan tarvitse olla paljon, yksi kolmea tai neljää oppilasta riittää.

”Kun on idea, sen voi toteuttaa erilaisilla välineillä ja järjestelmillä. Kunnat ja kouluthan päättävät itsenäisesti millaisia laitteita ja järjestelmiä käyttävät”, Salo sanoo.

”Läheskään kaikilla opettajillakaan ei muuten ole työnantajan konetta. Muita tietotyön ammattilaisia ei varmaan ole tässä tilanteessa.”

Salo sanoo, että tavallisilla peruslaitteilla pystytään tekemään kovia juttuja.

”Tässäkin on ollut ylilyöntejä, on tehty isot panostukset kunnassa opettajia kuuntelematta. Se on kuin ajettaisiin käärmettä pyssyyn ja loukkaa opettajien pedagogista itsenäisyyttä.”

Kun 80–90 prosentilla oppilaista on taskussa älypuhelin, niin niitäkin voisi opetuksessa hyödyntää, sanoo jo Opetushallituksen suosituskin. Laitteiden hyödyntäminen edellyttää kuitenkin ohjeistusta ja pelisäännöistä sopimista

”Silti tarvitaan myös ihan näppäimistöllisiäkin koneita. Ja perusopetuksen perustuslaissa mainittu maksuttomuuden periaate täytyy aina pitää mielessä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta tehdä esimerkiksi digitaalisia läksyjä kotona.”

OAJ:n selvityksessäkin puhuttiin tutor-opettajista eli ”digimentoreista”.

”Tutor-opettajille ei saisi sälyttää teknisiä asioita, vaan teknisen tuen pitää olla oma juttunsa. Tutor-opettajan pitää saada keskittyä pedagogiikkaan”, Salo sanoo.

Ohjelmoinnin opetus yhdistyy eri oppiaineisiin

Mutta entä koodaaminen? Näyttää siltä, että koulusta ei putkahdakaan valmiita koodareita kansantalouden tasapainoa ylläpitämään. Voiko tätä nyt edes kutsua digiloikaksi?

Koodaaminen on peruskoulun opetussuunnitelmissa matematiikan alla, mutta ohjelmalliseen ajatteluun voidaan tutustua jo alaluokilta alkaen ja muidenkin aineiden yhteydessä.

Opetushallituksen Edu.fi-verkkopalvelussa määritellään käytännön tavoitteet ohjelmoinnin osaamisesta: ”Nivelletään ohjelmointia osaksi eri oppiaineiden opetusta. Osataan ratkaista ongelmia ja toteuttaa omia ideoita käyttämällä visuaalisia tai tekstipohjaisia ohjelmointikieliä.”

”Kaikkien ei tarvitse oppia koodaamaan. Kun autot yleistyivät, vaadittiin, että kaikkien pitäisi osata korjata polttomoottoreita. Kaikkien ei tarvitse osata, mutta perusteet pitää tuntea”, Jaakko Salo kiteyttää.

Tähän juttukokonaisuuteen kuuluvat myös:

Onko digiloikka hallituksen hömppäpuhetta vai oikeaa asiaa? Kommentoi tämän jutun alle tai Mikrobitin keskustelupalstalle!

Syyskuun Mikrobitti nyt kaupoissa. Bitti on saatavilla sekä paperilehtenä että digiversiona.