Uuden vuosituhannen alusta alkaen roolipelimäisyys on ollut kova juttu. Jokaiseen peligenreen tungettiin mukaan progressiota, statistiikkoja ja hieman paremman rojun metsästäminen oli elintärkeää. Samalla kuitenkin kyydistä kengittiin pois se roolipelien sykkivä ydin, eli valinnanvapaus ja kirjaimellinen mahdollisuus pelata roolia.

Ulkokultaisen ”roolipelillistämisen” – eli käytännössä toimintapainotteisten pelien progressiomallien kopioinnin – lisäksi markkinoille on nyt ilmestynyt ihan oikeitakin roolipelejä, kiitos monien 90-luvun loppua nostalgisoivien pelinkehittäjien mutta myös kokonaan uusien yrittäjien.

Pillars of Eternityn, Tyrannyn ja Torment: Tides of Numeneran kaltaisten modernisointien rinnalle on liittynyt tukku Witcherin ja Divinity: Original Sinin kaltaisia pelisarjoja, jotka eivät tyydy vain kopioimaan vanhoja kaavoja.

Pillars of Eternity 2: Deadfire sijoittuu johonkin näiden kahden tyylin väliin, vaikka ensisilmäyksellä näyttääkin olevan taas uusi Infinity Engine -klooni kursoria myöten.

Mustaa ruutia ja magiaa

Tarina on roolipeleissä ensiarvoisen tärkeä pelaajan motivaatiota ylläpitävä tekijä, ja Deadfire onnistuu asettelemaan palaset pöydälle miellyttävällä tavalla. Ykkösen pelanneet tunnistavat alkuasetelmasta paljon tuttuja henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia, mutta sen pelaaminen ei ole välttämätöntä. Toimintaan pääsee vain tehokkaammin ja syvemmin mukaan, etenkin jos vanhan hahmonsa siirtää uuteen peliin (tosin ykköstasolle) kaikkine siinä tehtyine päätöksineen.

Deadfiren alussa vuoren kokoinen jumalan aspekti kenkii ensin ykkösosasta tutun linnakkeen ja sen jälkeen pelaajan pannukakuksi. Kiinteistön arvonmenetyksen lisäksi henkilökohtainen hyökkäys ja siitä seurannut ympäröivien alueiden hävitys ottavat luonnollisesti päähän. Onneksi pelaaja saa uuden mahdollisuuden (ja hahmonluonnin) myötä tilaisuuden jäljittää jumaluutta pitkin Deadfire-saaristoa, paikallisia samalla auttaen.

Uutuutena ja erittäin harvoin länsimaisissa roolipeleissä nähtynä jujuna pelaaja ottaa sankariporukan paimentamisen lisäksi myös purjelaivan kapteenin roolin. Hieman odottamattomasti laivan ylläpito, parantaminen, päivittäminen ja hallinnointi on toteutettu yksityiskohtaisesti miehistölle jaettavien ruoka-annosten valintaa myöten. Myös Assassin’s Creed IV: Black Flagin popularisoimat merimieslaulut ovat osa merikarhujen arkea.

Tehtävistä voi saada kullan ja kokemuspisteiden lisäksi palkkioksi myös uuden miehistönjäsenen, joka on käyty pelastamassa vaikkapa luolan perukoilta tai pahojen raakalaisten käsistä. Löydettyjen seiloreiden erikoistaitojen lisäksi pienet sivutarinat antavat niille mukavasti luonnetta pelkän nimen ja naaman sijaan.

Paikasta toiseen avoimella merellä purjehtimisen lisäksi pelissä joudutaan alusten välisiin taisteluihin, jotka hoidetaan hieman erikoisen ”vuoropohjaisen taktisen tekstiseikkailun” avulla. Reaaliaikaista laivataistelupeliä on varmasti studiolla pohdittu, mutta se lienee jätetty resurssi- ja aikataulusyistä suunnittelupöydälle.

Uusi maailma, uudet mahdollisuudet

Varsinainen seikkailu eri saarien kylissä ja kaupungeissa on vanhan koulukunnan länkkäriroolipeliperinteiden mukaista romppausta. Paikallinen huanakulttuuri on sekoitus hawaijilaista ja maoriperinnettä estetiikkoineen päivineen. Kaikesta käy ilmi, että merenkäynti ja meri ovat elintärkeitä ja niistä erkaneminen tuskallista.

Eurooppalaisen sivujuonteensa tuovat mukaan eri kauppakomppaniat, joissa on taas vahva italialais-espanjalainen meininki. Paikat ovat täynnä keskenään kinaavia kauppiassukuja, velkaongelmien kanssa painivia raukkaparkoja sekä enemmän tai vähemmän fantastisia petoja sekä pahiksia.

Tekemistä riittää niin pasifistisemmallekin diplomaatille kuin suoraan turpaanvetoon erikoistuville hahmoillekin. Knoppisääntönä mitä isompi juonikuvio, sitä useammalla tavalla sen voi suorittaa.

Jos Divinity: Original Sin 2 on uusi kultastandardi valinnanvapaudelle, Pillars of Eternity: Deadfire on hyvä hopeamitalisti. Jos puhuminen, huijaaminen, silmänkääntö tai uhkailu kuulostavat hyvältä, peli tarjoaa niiden käyttöön lukuisia mahdollisuuksia. Se muistaa ihailtavasti myös pelaajan maineen ja toimet, eikä kaikkia voi aina miellyttää. Toisaalta taas näennäisiin umpikujiin on mahdollista löytää rauhanomainen kompromissi, jos on valmis nuuskimaan ja näkemään ylimääräistä vaivaa.

Pöytäroolipelaajille hauskana yksityiskohtana kakkososassakin on mukana kirjan muotoon puettuja ”taitotarkistuksia” sukeltamisesta salakuunteluun. Näissä tekstivetoisissa hetkissä kirja kertoo pienen tarinan, jonka aikana pelaaja tekee yhden tai useamman valinnan käytettävissä olevien resurssien tai hahmojen mukaan selviytyäkseen esimerkiksi vaikeasta kielekkeen kipuamisesta tai muusta pulmasta.

Kaunista käsityötä

Taistelun koittaessa Deadfiren kauniit käsin piirretyt maisemat valaistuvat erittäin kauniisti, kiitos tyylitajulla ja teknisellä osaamisella luotujen efektien. Niiden ansiosta kaikkein näyttävimmät salit ja sopet ovat varsin hurmaavia valon ja varjon sekoituksia. Pelaajahahmojen omat lyhdyt, maagiset loimotukset ja muut valonlähteet luovat oman, hillityn tyylikkään vaikutelmansa.

Toiminta on edelleen reaaliaikaista, mutta pelaaja voi koska tahansa välilyöntiä painamalla antaa itselleen hetken miettiä seuraavaa siirtoaan rauhassa. Viisihenkisen poppoon ominaisuusvalikoima kehittyy kokemuspisteiden myötä varsin rivakkaan tahtiin, joten valinnanvaraa löytyy.

Normaalivaikeustaso ei ole erityisen haastava, jos taisteluissa etenee taktisen hitaasti pysäytystoimintoa koko ajan hyödyntäen. Helpommissa väännöissä tai alhaisemmalla vaikeustasolla muiden hahmojen ohjastamisen voi jättää jopa kokonaan väliin, kiitos varsin pätevän tekoälyn. Tällöin peli muuttuu hieman toimintapainotteisemmaksi tietokoneen valitessa kumppaneiden toimenpiteet.

Mikromanageroinnista ja hahmojen pukemisesta innostuville taas Deadfire tarjoaa lähes loputtoman kavalkadin loitsuja tulipalloista hyökyaaltoihin, maahan piirrettäviin ansoihin ja suojakenttäkupliin sekä tämän päälle vielä säkettäin taikaesineitä omine erikoiskykyineen.

Peli onnistuu myös pitämään valinnanvapaudesta syntyvän runsaudenhalvauksen aisoissa mukavasti, mistä kiitos kuuluu etenkin alkupelin säntilliselle jaksotukselle. Kaikkea ei lyödä pöytään laakista, jolloin pelaajalla on mahdollisuus sisäistää ainakin sinänsä lukuisat perusominaisuudet ennen uutta sisältöhyökyä.

Kriittiset roolit

Ääninäyttely on huomattavan korkeatasoista lähes kautta linjan, etenkin ottaen huomioon kuinka paljon sitä on tarjolla. Jos netin kenties kuuluisin pöytäroolipelipoppoo Critical Role on pelaajalle tuttu, hän tunnistaa tutuista äänistä koostuvan poppoon pelin eri hahmoista varmasti. Critical Role -äänipaketin lataamalla tutun hahmon sekä hänen kuvansa voi valita omalle hahmolleen. Jengiä tuntemattomille tarjolla on ”vain” hyvätasoista lisäsisältöä ilmaiseksi.

Jos millään mahdollista, peli kannattaa asentaa SSD-levylle. Aluesiirtymiä on välillä erittäin paljon ja latausajat eivät ole erityisen sukkelat perinteisellä kovalevyllä. Esimerkiksi jo muutenkin etenemistä hidastavat suurkaupungit on jaoteltu lukuisiin kortteleihin ja ne puolestaan lukuisiin taloihin. Paikasta toiseen liikkuminen tarkoittaakin pahimmillaan yli puolen tusinan latausruudun tuijottamista, kun purjehduksen sijaan pelaaja säntäilee pitkin kaupunginosia noutamassa taikahansikkaita tai hukkuneita perintöesineitä.

No mikä nyt on oikein ja mikä väärin…

Kaiken kaikkiaan Pillars of Etenity 2: Deadfire on erittäin onnistunut modernisointi, joka säilyttää silti sen ytimen, mikä teki genren uranuurtajista ajattomia klassikoita. Eteen piirtyvät maisemat ovat kenties staattisia, mutta samalla monipuolisia ja viehättäviä. Taisteluissa riittää purtavaa lukemattomiksi tunneiksi, kiitos hahmonkehityksen valinnanvaran.

Deadfire ei myöskään pakota tietylle linjalle, vaan antaa pelaajalle mahdollisuuden tehdä niin moraalisesti ”oikeat” kuin ”väärätkin” ratkaisut. Witcher 3:n henkilökohtaisempi ja moraalisesti harmaampi maailma sekä Divinity: Original Sinin rohkeasti uudistettu taistelu menevät pidemmälle modernimpaan suuntaan, mutta Baldur’s Gaten ja Planescape: Tormentin faneille tuskin taitaa olla parempaa uutta matkakohdetta kuin Deadfiren purjehdus.

– Matti Isotalo

PLUSSAT:

  • Onnistuneesti modernisoitu
  • Tyylikäs ja kaunis
  • Valinnanvara hahmonkehityksessä ja keskusteluissa
  • Vahva piraatti- ja purjehdusteema

MIINUKSET:

  • Pitkähköt latausajat
  • Suurkaupunki hidastaa etenemistä