Peliluolan omat pojat Matti Isotalo ja Mika Sorvari testasivat Snowrunneria, joka on autopelien erityisestä ääripäästä, aivan kuten sitä edeltävät Spintires ja Mudrunner.

Kuten Matti totesi heti kärkeen, nämä pelit eivät missään nimessä sovi kaikille. Eteneminen on hidasta ja maalien saavuttaminen tuntuu toivottoman työläältä. Joka paikka on täynnä lunta, mutaa, lepikoita, vettä ja masennusta.

Jos tämän kaiken läpi navigoiminen kuulostaa jännittävältä haasteelta, Snowrunner voi hyvin olla sinua varten!

Mikä ajaa rekkamiehen suohon?

Mika:

Mä oon rekkapelimies, joka on jo vuosia nauttinut loputtomien maanteiden tuomasta mielenrauhasta rahdatessaan jugurttia Slovakiasta Swanseaan Euro Truck Simulator 2:ssa. Mutta nyt pöytään on lyöty uusi paradigma, jonka mukaan suora ja tasainen autobaana on kuin naurava Saara, joka viekottelee totuudenetsijän todellisen valaistumisen tieltä! Asfaltti on ylenpalttista luksusta ja herrain hedonismia, kun taas totuus löytyy lumesta, jäästä ja eritoten mudasta. Tähän nojaa Snowrunner.

Kyseessä on tietysti rapaisen Spintiresin jatko-osa, joka laajentaa edeltäjänsä voittoisaa reseptiä isommalla leikkikentällä ja moninpelimahdollisuudella. Jutun juju on edelleen isojen rekkojen puskeminen väellä ja voimalla täysin autoille sopimattomien erämaiden lävitse, kohteisiin jotka vaikuttavat ensisilmäyksellä täysin mielipuolisilta.

Tämähän on läppänä ihan hauskaa, mutta kumma kyllä se toimii myös pidemmän päälle, ainakin riittävän kummalliselle luonteenlaadulle. Snowrunner on fysiikkapohjainen maastoajosimulaattori, mutta se muuttuu lähes pulmapeliksi, kun rekkaansa vuoren huipulle vääntävä rahtari saa metri metriltä pohtia mihin vinssikaapeli kannattaisi seuraavaksi kiinnittää, ja onko nyt matalan vai todella matalan vaihteen paikka.

Ei vain pelkkää lunta tupaan. Myös mutaa. Joskus myös oksia ja kiviä.

Matti:

Hieman yllättäen Snowrunner ei heitä suoraan nuoskalumeen, vaan pelin kolmeen osaan jaettu matka aloitetaan edellisistä osista tutuilla mutaisilla maisemilla Michiganissa. Siellä ei kuitenkaan tarvitse sotkea savessa pitkään ennen kuin aiempaa paremmin pelin saloihin ohjaava tutoriaali suosittelee siirtymään Alaskan lumikentille. Nietoksissa peuhaamisen jälkeen tarjolla on vielä Taymyrin alue Venäjällä, mikä onkin melkoinen ryteikkö valloitettavaksi.

Jokaisella alueella on omat erityispiirteensä, haasteensa, ulkoasunsa, tehtävänsä, ajoneuvovalikoimansa ja luonteensa. Niiden välillä voi myös liikkua varsin vapaasti, jos uusien ajokkien ja varusteiden avaamiseen käytettävää valuuttaa haluaa välillä tienata toisissa maisemissa. Itse kartat avautuvat hiljalleen tähystystorneille ajamalla ja siltoja rakentamalla tai maanvyörymiä siivoamalla.

Snowrunner ottaa edeltäjiensä tapaan vankan kuristusotteen pelaajasta heti ensimmäisistä metreistä alkaen. Michiganin muta on syvää ja anteeksiantamatonta pelaajalle, joka pistää maksimivaihteen silmään ja kuvittelee rälläävänsä sen päällä kuin Motocrossissa konsanaan. Pulasta pelastava vinssi tuleekin nopeasti tutuksi, kun jeeppiä tai rekkaa lähdetään kairaamaan ylös mutakuopasta.

Mutaiset sankarit

Matti:

Alun kieseillä ei ole hirveästi asiaa vaikeimpiin maastoihin tai isoimmille urakoille, joten talliin pitää avata vähitellen sekä uusia rekka-autoja että päivityksiä vanhoihin värkkeihin. Edistyminen ja merkittävästi parempien autojen hommaaminen tuntuu usein hitaalta, joten pelille kannattaa varata riittävästi aikaa.

Jenkkiraudan puolelta löytyy Chevyn pickupien lisäksi Caterpillarin massiivisten ja futurististen rekkojen näköisiä tuttavuuksia. Venäjällä pääsee lisäksi GAZ:n militarististen autojen tai hilpeän pakettiautomaisen UAZ Khanin rattiin.

Funktionaalisten päivitysten lisäksi ajoneuvoja pääsee säätämään aiempaa enemmän myös kosmeettisella puolella. Osa raskaimmista rekoista näyttää siltä, että niitä ei pysäyttäisi mikään risteilyohjusta pienempi, mutta kyllä Siperia nekin kesyttää.

Fysiikkaan on panostettu

Matti:

Ajotuntuma peliohjaimen kanssa on herkullisen realistinen ja muheva. Muta nappaa uskottavalla tavalla pyöriin kiinni, ja maaston muodot sekä pinta pitää ottaa erityisen hyvin huomioon. Savi myös käyttäytyy uskottavan näköisesti, ja paljon käytetyt reitit muuttuvat hyvin äkkiä entistä syvemmiksi.

Lumi on anteeksiantavaisempi kiinni jäämisen suhteen, mutta rokottaa välittömästi liian suuresta tilannenopeudesta tai äkkikäännöksistä. Jäälläkin pääsee painelemaan, mikä on harvinaista hupia realistista simulaatiota sisältävissä autoilupeleissä.

Käyttöliittymä on hieman kankea ja osin huonosti selitetty, ja etenkin varikon kanssa puljaaminen ei ole niin intuitiivista kuin saattaisi odottaa.

Mika:

Kun kulkuneuvoihin pääsee kunnolla sisään, ja niiden liikkeitä oppii lukemaan, on loputtomassa mudassa jurnuttaminen itseasiassa aika meditatiivista. Tämä on nimittäin hidasta pelaamista, jossa höntyämällä saa vain pickupin katolleen suohon, joka kerta. Snowrunner antaa aikaa ajatella.

Jurnuttamiseen on myös tarjolla mahtavaa jurnutusmusiikkia. Taustalla nimittäin musisoivat mm. amerikkalainen Seafoam Green sekä venäläinen Citrus Prana, joista ensimmäinen on folkkia, psykerokkia ja americanaa, ja toinen taas dänkkiä stoner-jumitusta, joka on kieltämättä genre jota kuulee melko harvoin videopeleissä.

Ikävä kyllä Snowrunnerin tekniset ongelmat PS4:llä ilmenevät nimenomaan äänipuolella. Musiikki ei suostu aina sekoittumaan suosiolla muuhun äänimaailmaan, joka aiheuttaa pätkimistä ja toispuoleisuutta, jotka ovat ankaria syntejä näinkin fiilispohjaisessa pelissä. Pariin otteeseen nämä ääniongelmat myös viestivät pelin pikaisesta kaatumisesta. Konsoliversiossa on muutenkin hienoisen viimeistelemätön tuntuma.

Odottamatonta fiilistelyä

Mika:

Maisemat todella henkivät erämaan majesteettista yksinäisyyttä, jota ei tässä pelissä rikota muilla elävillä olennoilla. Tehtävien kuvaukset on kirjoitettu hauskasti, mutta niiden antajia ei koskaan nähdä. Autiot kaupungit tuovat mieleen lähinnä Resident Evilin. Jostain voi kantautua koiran haukuntaa tai suden ulvontaa, mutta muuten pelaaja on perinpohjaisen yksin.

Yöaikaan tätä tulee kuitenkin välillä epäiltyä omien Alan Wake -fläsäreiden puskiessa lävitse. Miten voikaan jossain rinnettä pitkin pyörivän kiven ääni nostaa niskavillat pystyyn! Sumun takaa kuuluvat rasahdukset ja natinat saavat pelaajan aivan varmaksi siitä, että kohta jokin loikkaa rekan katolle ja alkaa repiä alumiinia halki. Vaikka tätä ei vielä koskaan ole tapahtunutkaan, jätän mieluusti yöajot välistä. Kannattaa myös huvikseen kokeilla valojen sammuttamista sysimetsässä. Voit yllättyä!

Herkullista sutimista

Mika:

Snowrunner on omimmillaan niissä hetkissä, kun on puskenut oman menopelinsä keskelle helkkarinmoista suota, ja saavuttanut viimeinkin kohteensa, joka on enimmäkseen hetteeseen uponnut venäläinen rekka jostain kultaiselta 1960-luvulta. Auringonlaskun värjätessä maastoa oranssin eri sävyillä sitä tajuaa, että sitten pitäisi toistaa edellisen tunnin sankarityö toiseen suuntaan, nyt vetäen tuota muinaista goljattia perässään.

Normaali ihminen heittäisi tässä vaiheessa hanskat mutaan ja ohjaimen ikkunasta, mutta rekkapelimies alkaa arvioimaan mihin keloon vinssinsä ensimmäisenä kiinnittäisi.

Snowrunner ei siis ole välttämättä suuren yleisön peli, mutta jos tykkää hitaasta pelaamisesta, jossa on aikaa pohdiskella jos jonkinmoisia asioita, tykännee myös tästä pelistä kuin hullu mudasta.

Matti:

Jos Spintires tai Mudrunner ovat jo suosikkipeliesi listalla tai sohjossa kahlaaminen tuntuu muuten vain houkuttelevalta ajatukselta, Snowrunnerin valtavan sisältömäärän ja haastavien ajo-olosuhteiden parissa kuluu päivä jos kuusikin.

Perheen pienimmät kannattaa tosin sulkea muihin huoneisiin tai laittaa nukkumaan, sillä peli on erinomainen spontaanien ärräpäiden generoinnissa.

Silleen hyvällä tavalla.