Pöytäkoneeni näytön nurkassa on pikkuriikkinen Rainmeter-sovelluksen ruutu, joka kertoo käytössä olevan suoritinkapasiteetin ja ram-muistin määrän. Kyseisessä koneessa on kahdeksanytiminen suoritin ja 32 gigatavua ram-muistia, joten kumpikaan mittari ei juuri koskaan edes lähesty sataa prosenttia.

Alun perin otin kyseisen mittarin käyttöön joskus noin vuosikymmen sitten, kun jokin sovellus – en enää muista mikä – tapasi jumittua ja nostaa suoritinkuormituksen sataan prosenttiin. Ongelmaa ei ole ollut vuosikausiin, mutta silti olen asentanut Rainmeterin uudelleen jokaisen Windowsin uudelleenasennuksen yhteydessä.

Mittarien olemassaolo tuottaa hallinnan ja turvallisuuden tunteita, koska mitään dramaattista ei pääse tausta-ajossa tapahtumaan. Jos jokin prosessi sattuu jumittumaan ja omii suoritinaikaa tai sikamaisen paljon muistia, haukansilmäni bongaa pidentyneen palkin välittömästi ja selvitän, missä ongelma on. Kriisi vältetty!

Reilut kymmenen vuotta sitten ryhdyin harrastamaan kuntoilua osapuilleen säännöllisesti. Gps-vastaanottimen sisältävät älypuhelimet olivat yleistyneet hiljattain, ja niinpä asensin testissä olleeseen upouuteen Nokia 5800 XpressMusic -puhelimeen Sports Tracker -sovelluksen. Pyörälenkit muuttuivat hetkessä paljon kiinnostavimmiksi, kun matkan, keskinopeuden ja hetkelliset nopeudet sekä paljon muuta tietoa sai heti lenkin jälkeen katsottavaksi. Myöhemmin pakettiin liittyi mukaan vielä sykemittari, joka tuottaa vielä lisää kiinnostavaa dataa. Konkreettinen uusi ennätys tietyllä lenkillä tuottaa paljon voimakkaamman onnistumisen tunteen kuin

Innokkaaksi liikkujaksi ei edes seurantasovelluksen voima kyennyt minua muuttamaan, mutta nykyisin olisi liki mahdoton ajatus lähteä minkäänlaiselle lenkille laittamatta seurantasovellusta käyntiin. Aktiivisen lenkinseurannan ohella käytän myös Human-aktiivisuudenseurantasovellusta, joka tallentaa päivittäin otetut askeleet ja muun liikehtimisen automaattisesti. Tätäkin dataa on mukava plarailla, sillä siitä syntyy tunne, että tehdyistä asioista on olemassa konkreettisia todisteita.

Oi niitä aikoja. Ennätysnopea lenkki vuodelta 2013 on luonnollisesti edelleen muistissa.

Uusin numerodatan keräilyprojektini alkoi syksyllä, kun kirjoitin Mikrobittiin jutun auton obd-väylän hyödyntämisestä. Lisää obd-asiaa on tiedossa Mikrobitin numerossa 3/2019.

Päivittäinen ajokkini on yksilitraisella, vapaasti hengittävällä bensiinimoottorilla varustettu pikkuruinen Seat Mii, jota ei parhaallakaan tahdolla voi kutsua sen enempää hohdokkaaksi kuin muutenkaan kovin kiinnostavaksi ajoneuvoksi. Tästä huolimatta auton sielunelämästä kertova numerodata tekee ajokokemuksesta jollakin tavoin hallittavamman tuntuisen. Obd-sovelluksesta näkee konkreettisesti, ettei moottorissa ole vikakoodeja, jäähdytys ja laturi toimivat normaalisti, akku on kunnossa eikä polttoaineen kulutus ole koholla.

2000-luvun lisämittarit. Obd-sovellukset kertoo monta enemmän – tai usein vähemmän – hyödyllistä tietoa auton sielunelämästä.

Kaikki kolme esimerkkiä ovat samankaltaisia: niistä saatava varsinainen hyöty on varsin vähäistä. Pc:ni toimisi todennäköisesti yhtä hyvin, vaikka en seuraisi sen kuormitusta mittarista. Voisin hyvin käydä lenkillä ilman seurantasovellusta ja sykemittaria ja arvioida sujumista puhtaasti fiilispohjalta. Seatin äärimmäisen yksinkertainen tekniikka toimii todennäköisesti kuin junan vessa vielä vuosia – ja vaikkei toimisikaan, vien sen joka tapauksessa huoltoon viisaampien syynättäväksi, jos ongelmia ilmenee.

Oleellista ei siis ole hyöty, vaan tunne. Numerodatan keräily ja seuraaminen tuottaa hallinnan ja turvallisuuden tunteita – se saa olon tuntumaan siltä, että asioiden sujuminen ei ole vain onnen ja toisten ihmisten tekemän työn varassa.

Tähän hallinnan tunteen tarpeeseen isketään säälimättä lukuisien asioiden markkinoinnissa. Etenkin kaikenlaista tekniikkaa myydään säälimättä numeroarvoilla, joilla on usein hyvin vähän tekemistä käytännön toimivuuden kanssa. Siitä, että älypuhelimen näytössä on enemmän pikseleitä kuin paljas silmä näkee tai että hybridiautossa on 390 hevosvoiman maksimiteho, on ani harvoin mitään todellista hyötyä tai välttämättä edes iloa. Sen sijaan ostajalle tarjolla oleva tunne siitä, että oma puhelin on parempi kuin työkaverin surkea hedelmälogoluuri tai että uudella perhefarmarilla päihittäisi kiihdytysajossa monta urheiluautoa on myyntiargumentti, jota vastaan järkipuheella on hyvin vähän mahdollisuuksia.